Lumivaara
Luovutetun Karjalan alueelle jäänyt Lumivaaran pitäjä sijaitsee Laatokan luoteisnurkassa Jaakkiman ja Kurkijoen pitäjien välissä. Sen alueet kuuluivat vuoden 1922 loppuun saakka Jaakkimaan.
Lumivaara kuului Viipurin lääniin, Kurkijoen tuomiokuntaan ja Kurkijoen kihlakuntaan. Vuonna 1940 sen asukkaista sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta 93 %, teollisuudesta ja käsityöstä 2,6% , kaupasta 2,1 %.
Pitäjän asukasluku oli suurimmillaan n. 6 200 1920-luvun loppupuolella (1928). Vuonna 1939 asukkaita oli 4 933.
Lumivaaran pitäjä on kaakosta luoteeseen suuntautuvana 34 kilometriä pitkä ja Tervajärven ja Kumolan kylien kohdalla noin 15 kilometriä leveä. Pitäjän koko pinta-ala on 292,4 neliökilometriä. Runsaan kolmanneksen Lumivaaran alueesta muodostavat rannikot ja saaristokylät, joita ovat Kumolan kylän ranta-alueiden lisäksi Kuhkaa, Harvio, Kalksalo ja Kesvalahti. Edellisten lisäksi pitäjään kuuluvat Huhtervun, Ihalan, Kostamojärven, Oinaanvaaran ja Tervajärven kylät.Lumivaaraan kuului yhteensä 10 kylää.
Satojen salmien ja lahtien erottamat saaret ja niemet ovat sitä kuuluisaa ja luonnonihanaa Laatokan saaristoa, joka on painunut lähtemättömästi lumivaaralaisten mieliin.
Vanhaa asutusta
Lumivaaran pitäjä kuuluu niihin Laatokan luoteiskulman alueisiin, joiden asutus on hyvin vanhaa. Tätä todistavat monet seuduilla tehdyt muinaislöydöt. Kivikauden aikaisia esineitä on löydetty Lumivaaran alueelta vuoteen 1944 mennessä noin 60, näistä Kumolan kylästä runsas kolmannes. Esineistö on todisteena siitä, että alueella on ollut asutusta parisen tuhatta vuotta ennen Kristusta. Tuhatluvun asutuksen merkeiksi on arveltu lukuisia Laatokan luoteisrannoilla olleita kivilinnoja, joista on jäännöksiä vieläkin mm. Kumolan Lemettilän ryhmässä.
Vanhaa lahjoitusmaata
Sijaintinsa takia Lumivaara on joutunut vuosisatojen kuluessa kärsimään sodista ja vieraiden isäntien mielivallasta. 1600- luvun puolivälissä Ruotsin hallitus antoi osan pitäjän alueista läänityksinä ansioituneelle virkamiehelle ja aateliselle, kreivi Ture Oxensdemalle. Näihin alueisiin kuului Kumolan kylästä suurin osa eli 54 taloa asukkaiden joutuessa maksamaan veroa 189,5 arvioruplaa. Kreivi Oxenstiernalta läänitykset peruutettiin jo parinkymmenen vuoden kuluttua, mutta ne annettiin eri henkilöille. Ison vihan aikana Pietari I lahjoitti Jaakkiman pitäjän, Lumivaaran kylät mukaan lukien, ruhtinas Jakob Dolgorukille. Pietari II peruutti kuitenkin lahjoituksen v. 1721 ja lahjoitti sen Pietari I:n Elisabet-tyttärelle pöytälahjaksi vuonna 1728. Lahjoituskierre Jaakkiman osalta jatkui muutamien vuosikymmenien välein kunnes kenraali Vorontsovin tytär Katariina myi lahjoitusmaat kreivi Aleksander Kushelev-Besborodkolle, joka jakoi tilaukset kolmeen osaan Kumolan kylän jäädessä eräiden muiden alueiden kanssa kreivitär Ljubov Kushelev-Besborodkolle, joka oli naimisissa hovimarsalkka, kreivi Mussin-Pushkinin kanssa.
Lahjoitusmaatalonpoikien asema oli monessa suhteessa rasittava, usein sietämätön. Vaikka veroperusteet oli määrätty siten, että kruunu sai kolmanneksen ja lahjoitusmaan omistaja kaksi kolmannesta, niin tätä sääntöä rikottiin ja talonpojille määrättiin mielivaltaisesti veroja. Varsinkin päivätyövero oli raskas.
Lahjoitusmaalla oli oma, muusta lainkäytöstä poikkeava oikeusjärjestyksensä, jossa tehokkaimpana käytettiin ruoskimista, sakkoja ja tiloilta häätämisiä. Talonpojat viljelivät maitaan suullisen vuokrasopimuksen varassa, ja vuokrat suoritettiin päivätöinä Lumivaaran hovissa. Vuokrat olivat suuria ja työkuri päivätöissä ankara. Kun myöhemmin ruvettiin vaatimaan kirjallisia vuokrasopimuksia, eivät talonpojat uskaltaneet niitä tehdä pelätessään siten menettävänsä kokonaan vapautensa. Harvoin talonpojat saivat turvaa oikeuslaitoksesta, sillä kihlakunnanoikeus ja lautamiehet pelkäsivät myös lahjoitusmaaherroja.
Tilojen lunastaminen
Talonpoikien keskuudessa syntyi vähitellen voimakas halu saada lunastaa tilat itselleen. Kurkijokelaiset lahjoitusmaatalonpojat kääntyivät jo vuonna 1845 kuvernöörin puoleen, mutta silloinen maanomistaja antoi maaherran välityksellä kieltävän vastauksen heidän anomukseensa. Jaakkimassa ryhdyttiin samansuuntaisiin toimiin pari vuotta myöhemmin, kun pitäjänkokouksessa valittiin lähetystö Pietariin ministerivaltiosihteerin puheille. Lähetystön matka keskeytyi kuitenkin jo Käkisalmessa, jossa se tapasi samoilla asioilla olleen kurkijokelaisen lähetystön. Jaakkimalaiset suuntasivat nyt Helsinkiin, missä yritettiin senaatissa tehdä asiaa tunnetuksi, mutta yhtä huonoin tuloksin.
Talonpoikien liikehdinnästä oli kuitenkin se hyöty, että valtion varoilla alettiin lunastaa lahjoitusmaita ja luovuttaa niitä talonpojille. Ns. Savimäen lankakunta lunastettiin vuonna 1862 ja tilat luovutettiin lampuodeille (tilan vuokramies) vuotuista kuoletusmaksua vastaan. Beshorodkon alustalaisista osa lähetti anomuksen myös herralleen, mutta tämä katsoi sen uppiniskaisuudeksi ja määräsi heidät rangaistuksena lähtemään tiloiltaan.
Vasta vuosien 1863 ja 1867 säätyvaltiopäivien tekemät päätökset saattoivat mahdolliseksi lahjoitusmaiden lunastamisen laajemmassa mittakaavassa. Näiden päätösten jälkeen tarjosivat Besborodkon omistajat Lumivaaran lahjoitusmaitaan valtiolle lunastettavaksi 502.000 markan hinnasta.
Monien vaiheiden jälkeen senaatti käsitteli Lumivaaran lahjoitusmaiden lunastuskysymystä vuonna 1877, koska sekä myyjä että lopullinen ostaja olivat päässeet kauppasummasta yksimielisyyteen. Senaatin mielestä lumivaaralaisten oli mahdollista suorittaa vaaditut lunastusmaksut jotka eivät nousisi heidän tähänastisia vuotuisia verorasituksiaan korkeammaksi, vaikka lunastusmaksuun liitettäisiin myös veromaksut sekä isostajaosta aiheutuvat kustannukset. Lumivaaralaiset olivat senaatin mielestä lisäksi verrattain hyvissä varoissa olevaa väkeä.
Keisarin suostumus saatiin nopeasti, ja kauppakirja Suomen valtion ja lahjoitusmaiden omistajien kanssa solmittiin 1.11.1877. Nähtävästi isonjaon viipyminen aiheutti sen, että talonpojat saivat maat haltuunsa vasta joulukuun 16 päivänä 1890 päivätyllä kauppakirjalla. Lunastushinta määrättiin maksettavaksi valtiolle 39 vuoden kuluessa eli vuoden 1928 loppuun mennessä.
Valtionarkistossa säilytetään luetteloa niistä lumivaaralaisista talonpojista, jotka mainittuna päivänä päivätyllä kauppakirjalla saivat valtion lunastamat maatilat haltuunsa.
Lumivaaran luonto
Lumivaara sijaitsee Sortavalan lehtokeskuksen eteläreunalla. Tämän vuosisadan biologeille termi lehtokeskus herättää mielikuvan rikkaasta luonnosta, jossa voisi viihtyen elää. Luonto on useiden tekijöiden tulos. Päätekijöitä ovat maaperä, vesi, ilmasto, eliöiden leviämisvaiheet ja ihmisen aiheuttamat muutokset. Luonto on dynaaminen, alati muutoksessa milloin hitaasti, milloin nopeasti. Pystysuuntaisesti luonto alkaa vesistöjen pohjiakin syvemmältä ja ulottuu vähintäänkin kymmenen kilometrin korkeuteen.
Kaskeamisen vaikutus
Lumivaaran vuosisadan alun runsaat lehtimetsät ovat pitkälti ihmistoiminnan, laajamittaisen kaskeamisen seurausta. Vuonna 1869 julkaistussa Suomenmaan virallisessa tilastossa ilmoitetaan emopitäjä Jaakkiman niittyjen, lähinnä entisten kaskimaiden hehtaareiksi muutetuksi pinta-alaksi 9.200, varsinaiseksi kaskimaaksi jopa 20.000 ha ja vakinaiseksi pelloksi vain 4.480 ha. Sana sortaa tarkoitti vanhastaan kaatamista myös kasken kaatamista ja sortava oli kaskenkaatajan tekijänimi. Tästä myös paikannimi Sortavala on johdettavissa. Kaskitermi hu(u)hta on osana mm. kylännimessä Huhtervu, alunperin Huhta-Tervu. Kaskimaan viljelyvaiheita seuraa biotooppi aho, jonka kesto piteni laidunnuksella, mutta jonka lopulta valtasivat puuvartiset kasvit koivut ja harmaaleppä pioneeripuina, joukossa pihlajaa ja tuomea. Häiriöttömän metsittymiskilpailun voitti yleensä lopulta nykyinen kliimaksipuumme kuusi.
Rannankorkeuden vaihteluja
Tervaleppä oli Laatokan rannoilla suhteellisen harvinainen. Syyksi voidaan katsoa sekä rannan keskimäärin jyrkkää profiilia että veden korkeuksien muutoksia. Noin 12.860 vuotta sitten (yleensä ilmoitetaan iät vuodesta 1950) pysähtyi mannerjään reunan sulaminen uloimman Salpausselän vyöhykkeelle, osapuilleen 20 km nykyisestä Kumolasta luoteeseen. Viimeistään tällöin seudulle saapuivat ensimmäiset pioneerilajit autiona paljastuneille luodoille ja soraisille särkille ja vettä valloittaen. Grönlanninhylje ja Laatokan norpan kantamuoto, monet kylmänveden kalat ja kilkki sukeltelivat myös Kumolan nykyisillä alangoilla, sillä veden korkeus oli noin 70-80 metriä Laatokan nykyisen pinnan yläpuolella. Rantavyöhykkeitä Laatokan kehitysvaiheista onnistuu paikantamaan edelleen rinteiltä.
Suomea kohottava ja kaakkoon kallistava maannouseminen, joka Laatokan rannoilla oli nopeinta vuosisadan alkupuolen mittauksissa Sortavalan seudulla, on aiheuttanut useita rajuilmiöitä. Äänisestä alkoi virrata vettä silloiseen ”Laatokkaan”, joka oli Suomenlahden perimmäinen lahti nykyisen Kannaksen poikki Käkisalmi-Viipuri linjalla olleen salmen kautta. Tuolla salmella sattui noin 10.000 vuotta sitten onnettomuus. Kalastajan välineistö upposi salmeen. Turvetta nostanut talonpoika havaitsi jäännökset Antreassa tämän vuosisadan alussa ja teki ilmoituksen, jonka seurauksena arkeologinen tuntemuksemme rikastui paljon. Teknisesti vaativin uponneista välineistä on huilu, joka lienee valmistettu hirven luusta: olivatko Karjalan myöhempien runonlaulajien esi-isät jo seudulla? Laatokan kehitys Suomenlahden osana katkesi maankohoamiseen ja meren pinnan laskun seurauksena noin 8.800 radiohiilivuotta sitten, mutta Laatokan rannankorkeusvaihtelut eivät laantuneet. Jokainen meri- ja järvivaihe jättää pohjalleen myös oman sedimenttinsä.
Aikaisemmin Päijänteen vesistön yhteydessä Saimaan vesialue laski Perämereen myöhemmin Kymenlaaksossa Suomenlahteen. Noin 5.000 vuotta sitten vedet ylittivät Salpausselän nykyiseltä Vuoksenniskalta ja tulvivat Esi-Vuoksena kohti Laatokkaa ja osaksi myös Suomenlahteen. Maannousemisen takia oli Laatokalle jäänyt vähäinen lasku-uoma nykyiselle Heinjoelle. Seurasi uusi parin tuhannen vuoden, enimmillään noin kymmenen metrin tulvavaihe, joka toi viimeisimmän pohjalietteen Lumivaaran rannoille. Eri tulvajaksojen tuomaa, kevyesti muokkautuvaa savea ovat monetkin tynkä-Suomen jäykille saville joutuneet viljelijät myöhemmin ikävöineet. Tulvien loppunäytös oli noin 3.300 vuotta sitten, kun vesi ylitti äprään etelässä ja Neva alkoi uurtautua laskujoeksi. Mantsinsaaresta on tallennettu perimätieto Laatokan lukosta, joka lienee tarkoittanut tätä Nevan syntyyn päättynyttä tulvavaihetta. Vasta nyt luonnon kehitys kohti muistikuvissa olevaa Lumivaaraa oli mahdollista
Maaperästä ja ilmastosta
Irtainten maalajien synnyttäjiä ovat kallioperän mineraalit, täällä runsaimpana migmatiitti. Ilmeistä on, että jääkausi toi moreenissaan myös emäksisiä kiviä luode-pohjoinen sektorista. Merilietteen lahja maaperään on runsas magnesium. Maa- perän pH-gradientteja (eräs monimuotoisuutta ylläpitävistä tekijöistä) syntyi myös pohjalietteen kalkkikuoristen eliöiden rikastumiin. Suuret ja jyrkät korkeuserot, varjoisten pohjoisrinteiden ja paahteisten etelärinteiden väliset erot pitivät yllä jyrkkiä ekologisia gradientteja. Jo kivenheiton matkalla saattoi lähes mullaton avokallio vaihtua syvämultaiseksi noroksi.
Laatokan rannoilla puhaltavat omat tuulensa: ilmastossa on merkityksellinen pienoismonsuunikomponentti, joka kääntää tuulia puolivuosittain. Ilmaston mantereisuus lisääntyy jo Lumivaarankin levyisellä alueella sisämaahan mentäessä. Näillä kaikilla on merkitystä luonnon kehitykselle ja monimuotoisuudelle.
Kasveista
Lumivaaran eliölajistosta ei mitään seikkaperäistä selvitystä ollut vielä vuoteen 1939 mennessä tallentaa. Sodan jälkeisessä kirjoituksessaan tri Veli Räsänen piti seutua kasvitieteellisesti vielä tuntemattomana maana, jollaiseksi se on jäänytkin jo 60:ksi vuodeksi. Pähkinäpensaikkoa oli jäljellä vähän. Useimmat sen samoin kuin ilmeisesti kynäjalavankin kasvupaikoista oli kaskeaminen tai puuaineksen otto tuhonnut jo ammoin. Lehmusta ja vaahteraa oli vielä jäljellä. Pääosa lehtoukonhattukasvustoista lienee hävinnyt kaskeamisen myötä. Kiurunkannus, sini- ja kangasvuokko ja tesmayrtti ennättävät kevään ensimmäisiksi kukkijoiksi. Lehtomaitikka on alueella monimuotoinen. Lehdoissa esiintyy alkuperäisenä koiranheinä, myöhempi nurmien viljelykasvilaji. Vesikasveista isosorsimo on täällä yleinen vaikkakin Suomen luontaisen leviämisalueensa länsirajalla. Rannoilla kasvaa merivaiheen reliktinä nyylähaarikko. Seudun poikkeuksellisuutta kuvastaa se, että täällä 160:n eteläisen kasvilajin levinneisyyskäyrä nousee pohjoisemmaksi kuin muualla Suomessa, kun toisaalta esimerkiksi tunturikurjenherneen säilyminen ja eräät tuntureille tyypilliset jäkälälajit kertovat tunturivyöhykettä jäljittelevistä sopukoista seudulla.
Rautakautiseen asutukseen yhdistettyjä kasvilajeja oli alueella useita. Etäällä lajitovereistaan tunnettiin tähkätädyke lähi-Jaakkimasta ja Valamosta. Muutoin tähkätädykkeen esiintymät ovat harvinaisilla Suomenlahden rannikolla ja saarissa ehkä varhaiskristillisen ajan purjehdusväylien rantautumispaikoilla. Paikannimet joissa esiintyy laukka-, lauk- tai lau-aihe, Sortavalassa suorastaan sipuli-, viittaavat täällä suurella todennäköisyydellä nurmilaukan tai erityisesti jäykkälehtilaukan esiintymään. Laukka on kuitenkin voinut tuhoutua keräämisen tai maankäytön myötä. Jäykkälehtilaukan ainoat tunnetut kasvupaikat Pohjois-Fennoskandiassa ovatkin juuri tässä Laatokan kulmassa. Lajin yhtenäinen esiintymä aikaa Uralilta itäänpäin. Laukka on muinaisskandinaavinen sana, nykyisin muodossa lök ja saksassa Lauch, mutta edelleen Islannin yhdyssanoissa muodossa lauka-.
Eläimistä
Viimeinen karhu oli metsästetty seudulta vuonna 1894; laji lienee taas palannut. Ilveskanta oli vuosisadan alussa runsas. Hirvi on ollut arvostettu (riista)eläin kuten myös paikannimet Oinaanvaara (luonnon oinaalla tarkoitettiin hirvisonnia) ja Hirvilahti antavat ymmärtää. Hirvi oli metsästetty Suomesta lähes loppuun vuosisadan alkuun tultaessa. Jäljellä olivat vain Parkanon lopulta säästetty ja Pohjois-Kajalan säästynyt kanta. jälkimmäisen territorioksi myös Lumivaara pääsi jo ennen sotia. Nämä kannat ovat pohjana Suomen nykyisin kattavalle hirvikannalle. Juuri pohjoiskarjalainen kanta oli sarviltaan kaksimuotoinen: harvinaisempi lapiosarvinen hirvi on aiheena konservaattori Jussi Mäntysen hirvipatsaassa Viipurissa ja sen myöhemmässä valoksessa Helsingin eläinmuseon sisäänkäynnillä. Veroa keskiajalla kannettiin Kurkijoen ja Sortavalan pogostasta pääasiassa ehkä näädän ja oravan nahkoina, myöhemmin viljana. Joitakin Vatjalaisen viidenneksen seutuja nimitettiin tuolloin mustannäädän määreellä, mutta tämä ei viitannut näädän erikoismuotoon, vaan johonkin pimeään veronkannossa.
Ainakaan kalan puutteeseen ei kenenkään tarvinnut sulanveden aikana Lumivaarassa kuolla. Erityisesti Laatokan ulapan kalastoon kuului harvinaisuuksia, joista eräät olivat alkaneet erilaistua merivaiheesta lähtien. Kun joitakin lohikaloja riitti ennen Laatokalta vietäväksi Helsinkiin asti, ovat samaiset lajit nyt uhanalaisten lajien punaisessa kirjassa. Uhanalaisia ovat mm. toutain, nieriä, lohi, järvilohi, monni ja sampi. Helmiä veronmaksuun oli aikoinaan saatu mm. Ihalanjoen simpukoista
Monimuotoisesta kasviyhdyskunnasta seuraa monimuotoinen hyönteislajisto ja linnusto. Uhanalaisten lajien punaiseen kirjaan ovat joutuneet rantakallioiden apollo- ja pikkuapolloperhonen. Samoin Lumivaarassakin tavatut ruisrääkkä, merikotka ja kaakkuri ovat punaisessa kirjassa. Vesi- ja metsäkanalintujen kannat olivat aikoinaan runsaat ja toivat todellistakin ravintolisää metsästysaikoina. Tiedetään eräänkin lumivaaralaisrnetsästäjän lähtiessään kysyneen emännältä ”montako?”. Varhaisina aikoina myös linnunmunat olivat keväisin tärkeitä ravintona. Varsinkin sorsalintuja ilmeisesti oikein yritettiin munittaa.
Monipuolista luonnontuntemusta on muinais-Jaakkiman kylissä ollut, koska ennen ruutiaseiden aikaa 1400-luvulla Novgorod oli määrännyt veron kannettavaksi myös koulutettuina metsästyshaukkoina Koplolasta. Koulutustaito viittaa myös haukalla pyydystettyjen pienempien lintujen käyttöön lihana seudulla. Veroluettelosta selviää, että muualla Novgorodin verotusalueella pyyntihaukkojen biotooppi oli suo, mikä antaa aiheen olettaa, että metsästyshaukkoina käytettiin alhaalla tai maassa pesiviä suohaukkalajeja.
Eläimet esiintyvät usein seudun vanhoissa suku- tai paikannimissä. Virhetulkinnoille on kuitenkin sijaa: mm. joutse-, joutsa- tai joutsi-aihe ei todennäköisesti tarkoittanut joutsenta, vaan jousen jännitykseen kykenevää miestä eli työkykyistä ja verotettavaa.
Katse Valamoon
Lumivaaran korkeimmalta huipuilta saattoi nähdä yli Laatokan Valamon kupoleille. Valamo-nimi on meille arvoitus. Genetiiviattribuuttina tämä on tallennettu myös lumivaaralaisesta paikannimistöstä. Venäläiset ovat selittäneet muotonsa Valaam johtuvan ”Israelilaisia kironneen syyrialaisprofeetan” nimestä Bileam. Ehdotan tässä myös luontopohjaista suomalaisempaa nimeä. Äskeiset suomalaistutkimukset ovat osoittaneet Valamonsaarella kasvaneen vaahteraa ainakin jo 900- luvulla; edelleenkin 1930-luvulla vaahteraa kasvoi läpi pääsaaren. Kun mm. tri Elias Lönnrotilta lisäksi tiedämme, että vaahterasta oli käytössä myös nimi valama, voisi valamo tarkoittaa myös vaahteristoa. Samaa luontonimityyppiä ovat mm. Huhtamo, Kuusamo, Sotkamo ja Villamo sekä Saamesta väännetty Näätämö. Vaahteraperäisiä paikannimiä esiintyy Etelä-Suomessa vaahteran levinneisyys alueella.
SODAN TUULET
Talvisota
Talvella 1939-1940 elettiin mitä sekavimman mielialan vallitessa. Reserviläiset oli jo syksyllä kutsuttu kertausharjoituksiin. Ennen pitkää sodan liekki leimahti. Hevoset vietiin rintamille miesten mukana. Tykkien jyrinä täytti ilman. Lentokoneet jurrasivat lakkaamatta toisinaan pommittaen toisinaan tiedustellen. Pommituksen jytinä kuului usein Elisenvaarasta, Lahdenpohjasta ja Ihalastakin. joskus tippuivat pommit Lumivaaran syrjäkyliinkin. Kaikki tämä oli omiaan pitämään mielet jännityksessä. Kuitenkin kaikesta huolimatta koetettiin jokapäiväiset askareet suorittaa aikanaan.
Sotatoimien siirryttyä Laatokan pohjoispuolella Suomen puolelle, siirrettiin sieltä väestö muuanne Suomeen. Lumivaaraankin siirrettiin karjaa hoitajineen Suistamolta. Ihalan asemalle tuli joulukuun puolivälissä 186 lehmää, 27 kappaletta nuorta karjaa, 4 lammasta, 8 hevosta ja karjanhoitajia 28 henkeä. Ne sijoitettiin Ihalan ja Oinaanvaaran kyliin. Lumivaaran kansanhuolto sai hoitaakseen karjan rehut ja hoitajien muonituksen, jonka valtio aikanaan korvasi kunnalle. Kansanhuolto määräsi käytännöllisen sijoittamisen ja hoitamisen Pekka Harkösen tehtäväksi. Suistamolaiset olivat Lumivaarassa yleiseen evakuointiin asti ja siirtyivät paikkakuntalaisten mukana edelleen vällaikaisiin sijoituskuntiinsa.
Vaikka sota oli jo Kannaksella Vuoksen varsilla ja taistelut raivosivat Laatokan pohjoispuolella jo Impilahdella ja vaikka silloin tällöin keskustelussa vilahtikin esiin Lumivaaran mahdollinen evakuointi, ei sitä mitenkään voitu ottaa vakavalta kannalta.
Lumivaaran Pitkäperjantai
Maaliskuun 11 päivänä 1940 annettiin määräys, että vanhukset, lapset ja sairaat oli siirrettävä pois paikkakunnalta. Niin tapahtuikin. Kun sitten maaliskuun 13 päivänä saatiin lopullisen rauhan sanoma, joka määräsi koko Lumivaarankin luovutettavaksi ja tyhjentämisaikaa annettiin vain kymmenisen päivää, niin osa aikaisemmin lähteneistä palasi vielä takaisin. Näinä muutamina armonpäivinä tapahtui niin kiireellinen evakuoiminen, ettei liene montaakaan silmän täyttä välillä levähdetty. Yötä päivää pakattiin ja ajettiin tavaroita sekä asemilla lastattiin. Varmaan viranomaisillekin tuli Lumivaaran evakuoiminen yllätyksenä, koskapa ei ollut mitään suunnitelmaa siltä varalta annettu. Kuntalaisille ei ainakaan mitään ollut ilmoitettu.
Väestön siirron sekä tavaroiden kuljetuksen johto jäikin poliisiviranomaisten hoidettavaksi. Kävi vielä niin, että silloinen paikallinen nimismies oli väliaikainen, joka ei tuntenut paikkakuntaakaan. Niinpä poliisimiehet saivat hoitaa asiat miten kuten taisivat. Toisissa paikoin onnistuttiin paremmin, toisissa huonommin. Ihalan aseman puoleinen evakuointi tuli hoidetuksi tyydyttävästi olosuhteisiin katsoen siellä asuneen vakinaisen poliisin ja paikkakunnalta koottujen sotapoliisijoukkojen toimesta. Samaa ei voida sanoa keskikunnan kohdalta. Sinne oli komennettu muualta paikkakuntaa tuntematon sotapoliisiesimies, joka väkineen hermostui pahanlaisesti ja sotki sitten koko homman. Lienee siihen osaltaan ollut syynä, niin huhu kertoo, kirkon viinikellarinkin läheisyys. Jos paikkakunnan väestö olisi kaikessa totellut johtajien määräyksiä, niin vieläkin pahemmin olisi voinut käydä. Kielloista huolimatta asukkaat itse ajoivat tavaroitaan maanteiden varsiin, josta niitä oli luvattu korjata. Tervajärvellä tuli tämän asian tähden yhteenotto poliisilähetin ja kylän isäntien välillä. Epämiellyttävä poliisimies sai opettavaisen selkäsaunan taitamattomista määräyksistään.
Rannikkokylien evakuointi jäikin kokonaan paikallisten asujien hoidettavaksi. Toivo Saikkonen sai puhelimitse välttämättömimmät määräykset ja toimitti ne edelleen Kuhkaaseen Martti Jululle ja Kalksaloon Tuomas Heinoselle. Siellä suoritettiinkin tehtävä suuremmitta kommelluksitta. Tavarat ajettiin Kumolan maantien varteen. Ensin vietiin viljat ja sitten eläimet sekä muuta tavaraa minkä ehdittiin. Väestö kuljetettiin Kumolan koululle määräaikana ja sieltä edelleen autoilla. Matkojen pituuden ja työvoiman vähyyden tähden saaristoon jäi suuret määrät tavaraa pois kuljettamatta, enemmän kuin muualle Lumivaaran alueella. Auttamishalu oli hyvä. Hevosettomien tavaroita käytiin auliisti ajamassa heti kun oli tieto tarvitsevasta saatu.
Välillä näytti siltä, ettei millään mahdilla ehditä niin lyhyessä ajassa saada kaikkia maantien laitaan ajettuja tavaroita pois kuljetetuksi. Mutta Ihalan aseman luona asunut poliisimies, Aarne Jaatinen, yhdessä Suojeluskunnan johdon kanssa tarmokkaalla toiminnalla saivat tarpeellisen määrän rautatievaunuja sekä päämajan järjestysosastolta 50 lisälastausmiestä, ja tästä seurauksena saatiin kaikki tavarat autoilla ja hevosilla kuljetetuiksi asemalle ja siitä junalla edelleen. Näin ollen kaikki ne tavarat, jotka oli kuljetettu teiden varsille, tulivat suurin piirtein lähetetyiksi poiskin. Mutta taloihin jäi kyllä paljon tavaraa, joita ei ehditty paikoiltaan liikuttaakaan.
Tämä oli ilmeistä, sillä paras työvoima oli sodassa ja aika oli lyhyt. joissakin paikoin vaikutti sotapoliisin antama tavarain ajokieltokin. Vaikeitakin tilanteita sattui. Eräs vakava isäntä kysyi evakuointia johtaneelta vesissä silmin. »Kuinkas meille nyt kävi?» Siihen ei ollut helppo vastata. Kun evakuointia johtanut puhelimella ilmoitti lähdöstä erääseen taloon, kysyi emäntä: »Onko se ihan totta, että meijän pitää lähteä»? Myöntävän vastauksen annettuaan hän kuuli puhelimessa sydäntä särkevän parahduksen. Osa väestöstä kuljetettiin linja-autoilla, jopa eräs osa samoissa autoissa aina Perä-Pohjolaan asti. Toisia meni junassa. Suurin osa meni omilla hevosillaan. Varsinaiset asukkaat olivat lähteneet Lumivaarasta maaliskuun 20 päivään mennessä. Toimitusmiehistöä oli siellä vielä lopulliseen luovutukseen asti, joka tapahtui maaliskuun 21 päivänä 1940.
Karjan kohtalo
Karjan kohtalo oli kaikkein onnettominta. Oli paksuluminen talvi ja kovat pakkaset, tiet autoja täynnä eikä karjalle riittänyt kyytineuvoja. Karjat oli vain päästettävä irti ja koetettava ajaa pitkin teitä. Matkan varrella joutuivat monet väistämään autoja paksuun hankeen ja jäivät sinne. Toiset paleltuivat, toiset muuten uupuivat taipaleelle. Monia autot ruhjoivat. Mitkä pääsivät Parikkalaan asti, joutuivat rehun puutteessa teurastettavaksi. Tosin siellä koetettiin jättää eloon parhaita yksilöitä, mutta siitä huolimatta paljon karjanhoidollisesti arvokasta ainesta tuhoutui ja hävisi teille tietymättömille koskaan omistajilleen joutumatta. Jälkeen päin monet kävivät etsimässä kadonnutta karjaansa pitkin taloja, mutta lienee vain parisen sataa lehmää löytynyt. Tätäkin tehtävää haittasi suuresti se, että lumivaaralaiset joutuivat kauas rajan läheisyydestä eivätkä, voineet kyllin tehokkaasti valvoa etujaan. Ennen evakuointia oli Lumivaarassa noin 900 hevosta, 2900 lypsylehmää, 1000 kappaletta nuorta karjaa ja sonneja ja noin 800 sikaa sekä lisäksi lampaita ja kanoja. Siat, lampaat ja kanat lienee kaikki teurastettu evakuointia aloitettaessa ja koetettu kuljettaa lihana rajan yli. Samoin tapahtui myös nuorelle karjalle. Lypsylehmät yritettiin saada elävinä talteen.
Evakouinnin suunnittelemattomuus
Evakuoimisen suunnittelemattomuus ilmeni siinäkin, kun ensin matkan määräksi ilmoitetut Hämeen pitäjät Lammi ja Koski matkan varrella yhtäkkiä vaihtuivat Perä-Pohjolaksi ilman mitään tarkempaa mainintaa edes pitäjästä. Väestöä ja joitakin tavaravaunuja ehdittiin lähettää jo Lammille ja Koskelle. Kun sitten tuli tieto suunnan muutoksesta, kuljettivat junat niin pitkälle pohjoiseen kuin rautatietä riitti. Autot veivät vieläkin pitemmälle. Lumivaaralaisia oli lopulta pitkällä Rovaniemen pohjoispuolella. Pääosa sijoittui kuitenkin Simon ja Kemin seuduille.
Evakkomatka Lumivaarasta Perä-Pohjolaan oli monivaiheinen ja eri henkilöiden kohdalla saattoi olla erilainen. Kaikkien kokemuksien kertominen saattaisi kertyä suureksi kirjaksi.
Kalevi Rapo kertoo kirjassaan Pohjanmaan karjalainen evakkomatkastaan
Kotoa lähtö
Herää poika, maailma odottaa sinua! Ukko Robert herättelee minua. Koetan vetää täkkiä, vaan ei auta, minut tuodaan tähän maailmaan. Valot palavat huoneessa, piirongin laatikot ovat auki. Vaatteita on niistä nostettu pöydälle ja penkille. Leipää, voita ja lihaa pakataan reppuun.
Eilen illalla oli meillä monta naapurin miestä kuuntelemassa iltauutisia. Sota, jota on käyty koko talven, on saamassa huonon päätöksen. Tällainen tunnelma tuntui liikkuvan ihmisten mielessä. Rauhasta neuvotellaan Moskovassa. Ratkaisua asiaan odotetaan. Ymmärrän, että aikainen herätys johtuu tästä tilanteesta.
Yöllä on talossa käynyt sotapoliisi-Appo herättämässä vanhemmat. On ilmoittanut, että koti on jätettävä heti aamulla. Kaikkien on kokoonnuttava eväineen Kumolan koululle. Lehmät lypsetään tavallista aikaisemmin. Enni-täti, juuri 15-vuotta täyttänyt, pukeutuu villahousuihin ja monoihin. Hän joutuu muiden ikäistensä tyttöjen kanssa ajamaan lehmät ja isommat mullikat pakkaseen ja maantielle. Joku kylänmies hevosiin ja rekineen on lähtemässä mukaan saattelemaan ja avustamaan tätä karjankuljetusta Suomeen.
Voi sinua tyttörukka, miten sie tuossa pakkasessa kestät, huokailee mummo. Lehmärukatkin siellä jäätyvät. Pakkanen paukahtelee tuvan nurkissa. Höyrypilvet pöllähtävät ovista, kun niissä kuljetaan. Läävänovista purkautuu höyrypatsaita vaalenevaan talviaamuun. Amerikasta tuotu lämpömittari näyttää -20 C. Mummo jää itkemään kotitalon rappusille, kun ukko ajaa pois pihasta. Pakkaslumi narskuu reenjalasten alla ja viimeiset tähdet sammuvat aamun valoon, kun tulemme nyytteinemme koulunpihaan. Se on täynnä hevosia rekineen. Täältä meidät pitäisi kuljettaa Jaakkiman asemalle. Täällä on äitejä monine lapsineen. Vanhoja mummoja ukkoineen. Tällainen väki on käsketty kuljettaa pois kotiseudultaan.
Naapurin oria ei ole valjastettu koko talvena, kun isäntä on sodassa. Emännän on mahdotonta saada sitä edes ulos tallista. Taltuttajaa hevoselle ei talon omasta väestä löydy. Ori valjastetaan miehissä. Ajuriksi ryhtyy ukko, joka tunnetaan kovaksi hevosmieheksi. On ajanut nuorena Kanadassa tukkeja. Nyt on ukolla ori ohjaimissa. Hän on 58-vuotias ja vielä vetreä. Hänen hevostaan tulee ajamaan äidin 15-vuotias Väinö-veli. Ori temmeltää paikallaan, tuhat kavion jälkeä jää hyvästiksi koulun pihaan. Tiellä on jonona kulkijaa. Joukon ohittaa välillä jokunen autokin. Kaikille on järjestynyt kyyti. Jalkamiehenä ei ole tarvinnut maailmalle lähteä.
Jaakkimassa selviää, että meille ei ole junassa tilaa. Joudumme matkaamaan kohti Ristilahtea. Joku on tienvarren talossa päässyt kuulemaan uutisia. Lähes koko Karjala on annettava Neuvostoliitolle. Siinä on selvinnyt myös viimeinen päivä, jolloin Karjala on luovutettava.
Aikaa siihen on noin viikko. Osa väestä päättää palata vielä muutamaksi päiväksi kotiin yrittäen tällä aikaa saada tavaroita ja viljoja turvaan. Punatähtihävittäjiä ilmestyy matkalaisten päälle. Mihinkään ei voi paeta, tien penkat ovat niin korkealla. Vaikka koneet tekevät valehyökkäyksiä, ne eivät kuitenkaan ammu. Tämä on sitä uutta rauhaa.
Ristilahden suojeluskunnan talolle ukko jättää meidät ja lähtee sitten kahdella hevosella ajamaan kotiin. Oma hevonen on sidottu köyden pätkällä, povotalla, oriin rekeen. Suojeluskunnan talolla on väkeä niin, että seinät pullottaa. Puheenpajatus täyttää huoneet. Lotat tarjoavat meille emaliämpäreistä lämmintä keittoa. Täällä Ristilahden suojeluskunnan talolla painuu iäksi mieleen, että olemme evakoita. Tämä tapahtuu Karjalassa. Suomen lippu on vedetty puolitankoon.
Ensimmäinen yö on vietetty maailman lattioilla. Veli on hukannut lapasensa, ne kuitenkin löydetään. Äidillä on mukana villalankaa. Siitä punotaan nauhat. Ne pujotetaan niskan yli ja sidotaan lapasiin. Minun lapaseni varmennetaan samalla tavalla. Lehmiä ajetaan suojeluskunnan pihaan. Osa niistä on kadonnut hankeen. Monilla on utareet jäässä, ja elukat ammuvat sydäntä särkevästi. Yksi lehmä poikii lumeen. Vasikka kuolee, jäätyy hengiltä. Lehmä lopetetaan sivummalla. Minut ajetaan pois tapahtumapaikalta.
Kaikkia sinunkin pitää olla tutkimassa, paheksuu äiti. Nähty mitä kerittiin, ennen on nähty vain sian porsiminen.
Päivän aikana meidät siirretään kuorma-autojen lavalla Uukuniemen kirkolle, kunnantalolle. Ihmiset pyrkivät autoon, kuka perästä, kuka pyörän päältä. Naapurin emäntä nostaa 1,5-vuotiaan poikansa, joka on vilttiin kääritty, perästä autonlavalle. Kun hän itse punnertaa itsensä lavalle, on poika jo kulkeutunut ihmisten jaloissa keskelle lavaa, josta äiti hänet löytää. Onneksi kukaan ei ollut polkenut pojan päälle. Vaara lienee ollut kuitenkin melko lähellä.
Ukko on tullut hengissä ja terveenä takaisin Kumolaan. Ori on matkasta väsähtänyt niin, että alkupuhti oli tiessään. Sen kunto ei maatessa ja isännän sotiessa ollutkaan oikein hyvä. Ukko ja mummo säkittivät viljoja, joita kuljetettiin Tereskään tien varteen. Tarkoituksena oli saada ne kuljetetuksi Suomeen. Samalla teurastettiin lampaita ja sikoja. Työtä tehtiin yötä päivää. Tähän onnettomuuteen tuli vielä harmi sotapoliisien taholta. Nämä vaikeuttivat kuljetuksia humalapäissään. Kirkon viinikellari oli ollut heidän innoituksensa lähde. Yksi sotapoliisi oli ukkojen pitänyt pieksää ennen kuin tilanne selkiytyi. Omatoimisuudella saatiin paljon aikaan, vallitsihan hyvä rekikeli. Paljon tavaraa jäi silti koteihin. Paljonko tienvarren tavaroista sitten saatiin rajan yli? Se onkin jo toinen juttu.
Iltaisin on Kauppa-Matti usein kuuntelemassa uutisia muiden kylän ukkojen kanssa Robertin luona. Matti on kova pohtimaan asioita. Nyt setvitään, miten tässä näin kävi. Lehdet kertoivat jatkuvasti torjuntavoitoista. Avun saanti tyrehtyi vain lupauksiksi ja myötätunnon osoitukseksi. Kova pakkanen, joka oli olevinaan meille etu, koituikin meille kohtaloksi. Viipurin lahti jäätyi ja venäläiset pääsivät levittämään rintamaa. Suot jäätyivät, tankit eivät olleet enää sidottuja teihin. On tämäkin, rauhan takia joudutaan jättämään kaikki.
Me saavumme pahemmin paleltumatta Uukuniemelle, jossa olemme muutaman päivän. Olin käynyt kesällä mummon kanssa linja-autolla Uukunienellä. Ella-täti on täällä naimisissa. Sitten tuli linja-auto noutamaan meitä Kesälahdelle. Ikkunasta katselen, kuinka rekiraidot matkaavat kohti pohjoista. Reessä on heiniä, huonekaluja sekä vaatenyyttejä. Mummot tavallisesti istuvat reessä, ukot kävelevät hevosensa vieressä. Vain harvoin on mukana lapsia ja nuoria. Joillakin saattaa olla narussa reen perässä pari lehmää tai varsa. Lehmälaumat on jo pääosin ajettu Suomeen. Joku yksinäinen pieni lauma ohitetaan. Tällöin on vaara, että joku eläimistä jää auton alle. Niitä alle jääneitä tai muuten uupuneita on vedetty tien penkalle. Surkein yksittäistapaus on, kun vanhan miehen hevonen on kuollut aisojen väliin reen eteen. Se siirretään vain sivuun. Miten pappa rekineen tästäkin selvisi? Huoli näkyy vanhan miehen kasvoista ja katseesta. Kesälahdella on pellot täynnä karjaa. Nälissään ja tuskissaan ne ammuvat elämänsä surkeutta. Niille on syötetty latojen olkikatot ja ruumenet. Pahimmin paleltuneita ja väsähtäneitä teurastetaan.
Väki hajoitetaan eri taloihin ja kyliin. Meidät viedään hevoskyydillä Totkunniemeen. Saamme usean perheen kanssa asuttavaksi ison tuvan talosta. Talosta ei löytynyt omalle väelle eikä evakoille edes puunkalikkaa poltettavaksi. Isäntä on sodassa ja emäntä pienten lasten kanssa kotona. Väinö ja muita vanhempia poikia menevät ensi työkseen pistämään rantalepikköä matalaksi. Pienemmät kantavat sitten puita sisään. Lepät saavat kelvata lämmitykseen. Talonväki tiesi, että uusi raja tulee tähän Pyhäjärveen. Kaukainen vastaranta on jo tulevan rajan takana. Talossa olemme useampia päiviä. Naiset paistavat leipää ja lihaa. Lehmän lihasta ei ole nyt puutetta. Nyt on sellaiset tarjoukset. Talon koiranpennut syövät naapurin tytön lapaset, mutta talon vanhaemäntä kutoo uudet tilalle. Viimeiset leivät myydään talon emännälle uuniin. Tulee lähtö eteenpäin.
Matkaamme linja-autoilla kohti Savonlinnaa. Vaneritehtaalla on paljon kylänväkeä ja muuta evakkokansaa. Tynkä-Suomi on saanut tällä aikaa selville, mihin meidät sijoitetaan. Nyt on suunnitelma valmiina ja juna odottaa jo meitä. Ennen iltaa olemme joukolla härkävaunussa, joka on musta umpivaunu, johon on tehty kerroksittain makuulavereita. Viereisen junan avovaunut ovat lehmänruhoja täynnä. Ne makaavat ketarat pystyssä viimeisellä matkallaan. Härkävaunun keskellä on kamiina. Kun sitä aletaan lämmittää, sulavat lumiset laudat. Lähtiäisiksi kastui evakolta takapuoli.
Veturi työntyy höyryä puhkuen matkaan. Kiskot kolkkaavat päivä- ja yökaudet, välillä seisotaan asemilla tuntikausia. Monta velliämpäriä tyhjenee matkan aikana. Matka on uuvuttavan pitkä ja väsyttävä. Viimein huurteinen juna on Tervolan asemalla. Paljon tätä ennen, Iissä, Simossa ja Kemissä, on väkeä jäänyt asemille. Meidän jäätyämme asemalle juna jatkaa vielä Rovaniemelle.
Evakkoina Perä-Pohjolassa
Lumivaaralaiset evakuoitiin 1940 Perä-pohjolaan, Lapin lääniin, niin että, heitä asui kahden joen, Kemijoen ja Tornionjoen varsilla. Monet asettuivat Kemin ja Tornion kaupunkeihin ja Rovaniemen kauppalaan. Mutta varsinaisesti lumivaaralaisten evakkopitäjiä olivat Kemin maalaiskunta, Simo, Tervola, Alatornio, Karunki, Ylitornio ja Rovaniemen maalaiskunta.
Lumivaaran kunnan hoitokunta
Siirtolaisuus toi mukanaan monta kysymystä ja ongelmaa, jotka kaikki vaativat vastausta ja ratkaisua. Omaisiin ja tuttuihin haluttiin saada kosketusta, siksi osoitteet oli saatava tietoon. Karjaa ja tavaroita oli kateissa. Monien muiden kysymysten ahdistaessa tarvittiin järjestettyä toimintaa ja keskitettyä johtoelintä, joka näissä vaikeissa olosuhteissa pystyi ratkaisemaan monet pulmalliset kysymykset sekä hoitamaan juoksevat asiat. Sellaiseksi elimeksi tuli Lumivaaran kunnan h o i t o k u n t a, jonka kokoonpanon määräsi Viipurin lääninhallitus kirjelmällään hutikuun 24 päivänä 1940 seuraavaksi: hoitokuntaan kuuluu kunnallislautakunta kokonaisuudessaan ja kunnanvaltuuston ja huoltolautakunnan puheenjohtajat, yhteensä yhdeksän jäsentä.
Hoitokunta piti ensimmäisen kokouksensa toukokuun 5 Päivänä 1940 Kemissä raatimies Toivo V. Björkmanilta vuokratussa huoneistossa Nahkurinkatu 3:ssa. Tällöin se valitsi puheenjohtajakseen Pekka Härkösen, varapuheenjohtajaksi Simo Anttosen ja kirjuriksi Juho Iivosen. Mainittuun toimistoon kuului yksi suurempi huone ja kaksi pientä huonetta, keittiö alakerrassa sekä vinttikamari ylhäällä. Huoneistosta oli joksikin aikaa luovutettu yksi huone kirkkoherran virastolle, joka myöhemmin muutti asemapäällikkö Ukkolalta vuokrattuun huoneistoon Iso-Puistokatu 48:aan. Hoitokunnan ohella toimistossa hoidettiin myös osuuskassojen ja Lumivaaran Yhteismetsän asioita.
Hoitokunnan olemassaolo merkitsi samalla kaikkien muiden kunnallisten elinten lakkaamista, koska sillä oli päätös- ja täytäntöönpanovalta. opettajattaria ym. tilapäisesti.
Toimisto työskenteli korkeapaineen alaisena. Työtaakka oli suuri. Jo toimiston alkuvalmistelut olivat vaikeat ja aikaa kysyvät. Siirtotavaravarastoista oli etsittävä sinne jääneitä kaappeja ym. tavaraa ja asetettava paikoilleen toimistossa, jossa päivittäin kävi tungokseen asti väkeä.
Syksy 1940 oli hiljaiseloa sekä siirtoväen keskuudessa että hoitokunnan toimistossakin. Pika-asutuslain perusteella muodostettiin muutamia tiloja, joille syksyn, talven ja kevään kuluessa otettiin asukkaitakin. Huhtervulaisia muutti Nivalaan, kumolaisia Toholammille ja Kannukseen ja muistakin kylistä eri kuntiin vähemmässä määrässä. Lapin lääniinkin sijoittautui joitakin, etupäässä Tervolan kuntaan ja Kemin maalaiskuntaan. Lumivaaralaisten viralliset sijoituspaikat olivat Kala- ja Lestijokilaaksoissa. Monet eivät hyväksyneet näitä seutuja uusiksi asuinpaikoikseen, vaan luottivat lujasti siihen, että päästään takaisin Karjalaan.
Kotiinpaluu
Jo kevätkesällä 1941 Kemissä ollessamme havaitsimme enteellisiä merkkejä. Saksalaisten sotilaiden tuloa maahamme ei voitu enää selittää miksikään lomalaisten tai sairaiden kuljetukseksi. Uuden sodan alkamista väkevästi uumoilimme.
Sotatoimet alkoivatkin kesäkuussa. Omat poikamme joutuivat heti mukaan. Perä-Pohjolastakin lähtivät pohjalaiset ja karjalaiset rinta rinnan rajalle. Samoin Savosta ja kautta maan kaikista maakunnista. Kaikkia elähdytti yhteisen isänmaan puolustaminen, mutta karjalaisille se merkitsi omien kotiseutujen takaisinvaltaamista. Savosta lähteneet joukot sitten heinäkuulla ylittivätkin silloisen väliaikaisen rajan ja yhtämittaa kovia taisteluita käytyään valtasivat takaisin Lumivaaran pitäjän alueen.
Sadonkorjuu Lumivaarassa v. 1941
Ensimmäinen tehtävä oli sadon korjuu. Heti aloitettiin rukiin niittäminen ja heinänteko. Työnteko tapahtui kolhoosi-tyyliin. Satoa korjattiin sieltä, mistä sai paremmin. Heikot paikat jäivät korjaamatta. Sadonkorjuuta kesti myöhäiseen syksyyn. Armeijasta oli komennettu johtamaan maataloustöitä entinen maatalousneuvojamme kersantti Eino Turtiainen.
Venäläiset olivat kuntamme alueelle kylväneet eri viljalajeja seuraavat määrät:
Venäläiset olivat kuntamme alueelle kylväneet eri viljalajeja seuraavat määrät:
| Ruista | 143 | ha | Vuonna 1939 oli kylvetty | 650 | ha |
| Ohraa | 37 | ha | ” | 280 | |
| Kauraa | 190 | ha | ” | 750 | |
| Vehnää | 109 | ha | ” | 300 | |
| Perunaa | 135 | ha | ” | 210 |
Viljalajit saatiin suurin piirtein korjatuiksi, mutta perunasta ehdittiin korjata vain 50 hehtaarin suuruinen ala. Heiniä saatiin korjatuksi vain 500 hehtaarin alalta. Suuri osa heinä- ja viljapeltoja oli ollut armeijan hevosten laitumina. Sotasaalistavaroista saatiin maatalouskalustoa. Lisäksi tuotiin sotilashallinnon maatalousosastolta. Aluksi käytettiin sotasaalishevosia ja myöhemmin yksityisten omistamia. Valtion traktorit avustivat. Työvoimaa ei ollut tarpeeksi vaikka vankityövoimaakin oli käytettävissä. Rukiin kylvöön ei ehditty ensinkään, mutta syyskyntöjä suoritettiin jossain määrin.
Kevät 1942
Seuraavana keväänä vuonna 1942 maanomistajat pääsivät itse kylvämään ja niittämään omaan laskuunsa. Maatalousjohtaja apulaisineen avusti kaikin tavoin viljelijöitä mm. antamalla ammattiopastusta. Mutta sen lisäksi häneltä saatiin siemenviljaa, kalustoa, eläimiä ym.
Maatalouspuoli siirtyi siviilihallintoon Maanviljelysseuran alaiseksi huhtikuun 30 päivänä 1947. Sen jäkeen maataloudellinen kehitys kunnassamme olikin ilahduttava.
Sato 1943
Vuonna 1943 korjattiin satoa seuraavilta aloilta: syysruista 209 ha, juhannusruista 3 ha, syysvehnää 2 ha, kevätvehnää 279 ha, ohraa 256 ha, herneitä 13 ha, kauraa 415, Perunaa 96 ha, juurikasveja 12 ha, kuitukasveja 8 ha, muita kasveja 13 ha ja peltoheinää 3352 ha.
Peltomaiden tuottokyky lannoituksen puuttuessa ja ehkä vailIinaisen muokkauksen tähden oli tavallista heikompi. Mutta edulliset sääsuhteet sen korvasivat. Sato saatiin tyydyttävä. Niinpä voitiinkin kunnastamme luovuttaa huomattavia määriä maataloustuotteita ulkopuolelle oman kunnan yleiseen kulutukseen.
Kevät kylvöt 1944
Seuraavana keväänä, 1944, saatiin kylvöön samat määrät, ehkä hieman enemmänkin. Sato näytti muodostuvan ennätyksellisen hyväksi. Suurin osa sadosta jäi alueluovutuksen aikana korjaamatta. Heinäsato oli korjattu ja jäi latoihin. Ruis ehdittiin saada mukaan. Myös pikkueriä kevätviljasta ehdittiin lähtökiireessä korjata ja saada mukaan.
Eläimiä oli vuoden 1943 lopussa seuraavasti: hevosia 752, lehmiä1657, hiehoja 547, sonneja 17, vasikoita 120, härkiä 4, lampaita 1584, vuohia 8, sikoja 787, kanoja ja kukkoja 1035.
Asuntojen puhdistaminen 1941
Toinen kiireellinen tehtävä oli asuntojen puhdistaminen. Paluulupien lisääntyessä oli varattava enemmän asuntoja ja niitä on desinfioitava, jotta palaajat heti pääsivät asumaan. Puhdistusjoukot järjestettiin ryhmittäin. Kullakin ryhmällä oli kurssinkäynyt ryhmänjohtaja, keittäjä sekä kaksi tai kolme puhdistustöihin pystyvää naista ja kaksi miestä.
Puhdistajat kävivät kaikissa asuinkelpoisissa taloissa puhdistamassa muutamia huoneita, jotta asukkaat pääsisivät heti palaamaan koteihinsa. Sotasaaliina oli saatu runsaasti kloorikalkkia, jota käytettiin desinfioimisaineena.
Puhdistustyö päättyi 25. 10. 1941.
Väestön paluu 1941
Työtä oli paljon, mutta työväkeä vähän. Kun sotilashallinto-osastolta oli saatu paluulupakaavakkeita, ryhdyttiin työkykyisille lähettämään paluulupia. Väkeä alkoikin saapua. Tullessaan he toivat eläimiä ja tavaroita. Väestönsiirronjohtajalle tästä koitui paljon työtä ja vaivaa, kun tavaroiden kuljetus oli huollettava koteihin asti, mutta välillä oli majoitettava tulijoita. Rautatie oli rikki. Junalla päästiin vain Hotteen ylikäytävälle asti. Siitä oli edelleen kuljettava hevosilla. Aluksi tuli siihen myös jaakkimalaisia ja uukuniemeläisiä, joita oli autettava edelleen.
Hotteen ylikäytävän äärelle muodostui suuri tavararuuhka, joka pieneni kunnan esikunnan saadessa oman kuorma-auton käyttöönsä. Tilanne parani huomattavasti sen jälkeen, kun rautatie saatiin korjatuksi ja lähetykset saapuivat aina Ihalan asemalle asti.
Heinäkuussa vuonna 1943 oli palannut 3811 henkeä. Vuonna 1939 oli Lumivaarassa hengille kirjoitettu 4.844 henkeä. Käytännöllisesti katsoen oli koko väestö silloin palannut, kun otetaan huomioon, että sotakuntoiset miehet olivat rintamalla.
Kansanhuolto
Kansanhuollon toiminta alkoi viivyttelemättä. Kansanhuollon ensimmäisenä tehtävänä oli esikunnan, puhdistus- ja työryhmien muonituksen hoitaminen.
Väestön runsas saapuminen lisäsi kansanhuollon tehtäviä. Niinpä yksi sen vaikeimpia tehtäviä oli karjanrehun hankkiminen ja säännösteleminen. Lumivaarassa oli vähän heikonlaatuista rehua, joka ei riittänyt lisääntyvälle karjalle. Sotilashallinto-osaston toimesta tuotiin heinää ja olkia yhteensä n. 200000 kg sekä lisäksi liikkeiden välityksellä selluloosaa. Myös liikkeet ja Lumivaaran manttaalikunta hankkivat rehuja. Kaikkien näiden turvin saatiin karja kevääseen, joskin heikossa kunnossa.
Kauppaliikkeet koettivat saada hankituksi paikkakunnalle viljaa ja jauhoja, mutta ne saatiin huonoina. Kuljetusvaikeudet olivat lisäksi esteenä. Tilanne näytti usein melko uhkaavalta. Ensimmäisenä talvena liikkeitä oli vain Ihalassa ja rantakylien asukkaat olivat korttijauhojen varassa. Muonituksen hoitaminen näissä olosuhteissa oli miltei ylivoimaisen vaikeata. Monasti näki tavallisenkin talon väkeä reppu selässä Ihalassa jauhoja hakemassa. Kun jauhoja ei saatukaan, niin ikävältä. tuntui lähteä talvipakkasessa ja pyryssä taivaltamaan takaisin kotiin parin kolmen penikulman päähän, tyhjä reppu selässä. joulun alusviikko oli kaikkein surkein. Paikoittain nähtiin suoranaista nälkääkin. Sotilashallinnon toimesta korjattua viljaa oli varastossa, mutta ei ollut myllyjä, missä olisi jyvät saatu jauhoiksi. Ainoa kunnossa oleva Leinosen mylly Kumolassa paloi tulipalossa muutamia viikkoja Leinosen paluun jälkeen. Monien vaikeuksien ja korjausten jälkeen myllynomistaja Väinö Hirvonen Ihalassa sai myllyn pyörimään yhdellä kiviparilla. Varastossa ollutta viljaa saatiin jauhetuksi paremmin, kun Tervajärvenkin mylly myöhemmin talvella saatiin käyntiin.
Huonosta ravitsemustilanteesta huolimatta kotiin palanneiden mieliala oli ihmeteltävän tyytyväinen ja toivorikas.
Elinkeinoelämä elpyy
Kalastuksella oli väestön huollon kannalta huomattava merkitys. Kun muita elintarpeita oli niukasti, saatiin siihen kalasta tervetullut lisä. Kalansaaliit olisivat olleet hyvät, mutta kalastustarpeiden puute haittasi suuresti laajempaa kalastusta. Useilta kalastajilta oli jäänyt pyydyksiä jo lähtiessä eikä niistä takaisin tulon jälkeen paljon mitään löytänyt.
Kauppias Severi Rantanen oli ensimmäinen kauppias, joka avasi liikkeen Ihalassa sinne palattuaan. Seuraavana järjestyksessä olivat Jaakkiman Osuuskaupan Ihalan myymälä, Kumolan ja Huhtervun myymälät sekä lisäksi Osuusliike Laatokan Huhtervun myymälä.
Tavaran saanti oli epätasaista, mutta korttiannokset sentään saatiin. Suurin osa asukkaista oli yksinomaan niiden varassa. Valaistus oli heikkoa missä ei ollut sähkövaloa. Ihalaan saatiin sähköt jo syksyllä 1941, kun Hirvonen oli saanut myllynsä pyörimään. Tervajärvi ja Huhtervu sähköistettiin vuonna 1942 ja Kumola vuonna 1943.
Palaamislupia yleensä annettiin vain työkykyisille henkilöille. Mutta palaavien joukkoon soluttautui sellaisiakin, jotka täältä joutuivat yleisen huollon tarpeeseen. Siksi jo vuonna 1941 Oli perustettava siirtoväen huollonjohtajan toimi.
Rakennukset kuntoon
Ensin korjailtiin sellaisia rakennuksia, jotka saatiin helposti kuntoon. Pääosan korjattavista muodostivat ikkunat ja uunit. Koko kunnassa oli kokonaan tuhoutuneita asuinrakennuksia 49. Puoliksi vaurioituneita asuinrakennuksia oli 33, sekä loput alle 50 % vaurioituneita. Ehjiä, eli alle 10 %, oli 580. Ihalan, Oinaanvaaran ja Kostamojärven kylissä oli syrjässä olevia rakennuksia siirretty asutusryhmiin ja teiden varsille.
Kokonaan uusia rakennuksia rakennettiin varsin vähän. Useimmissa tapauksissa oli tyydytty asumaan vain ensiapukorjausten jälkeen. Osaksi asuttiin vieraissa ja väliaikaisissa asunnoissa, saunoissa jne. Varsinaista asuntopulaa ei syntynyt.
Terveystilanne 1941-1944
Terveystilanne oli yleensä ihmeteltävän hyvä. Vaikeat olosuhteet, huono muonitus, epäsiistit ja kylmät asunnot sekä monet muut vastukset ja lisäksi ylenmääräinen työ- ja muu rasitus eivät pystyneet horjuttamaan mainiota terveystilannetta. Sairashoito oli suoraan lääkintöhallituksen alainen. Sotilashallintopiiriin komennettu lääkäri oli Lahdenpohjassa ja kerran viikossa järjesti vastaanoton Lumivaaran puolelle. Kunnan kätilö ja terveyssisar olivat toimessa.
Alkupuhdistuksen jälkeen terveyssisar, joka joutui käymään rottasotaa ja hävittämään syöpäläisiä, hoiti kouluterveyssisaren tehtävät. Rottia, hiiriä ja kaikenlaisia syöpäläisiä oli seutu täynnä. Erityistä huomiota herättivät uudet hiirilajit, joiden ruskeassa selässä oli musta juova. Muotokin poikkesi tavallisesta harmaasta hiirestä. Nämä olivat solakampia ja teräväkuonoisempia kuin harmaa kotoinen hiiremme. Seuraavana pakkastalvena hävisivät ruskeat hiiret olemattomiin. Hyvin saatiin kaikki syöpäläisetkin häviämään.
Eläinten terveydentila ei ollut yhtä hyvä kuin ihmisten. Lumivaaraan muualta runsaasti tuodut eläimet eivät kestäneet olosuhteiden vaihteluja. Kesällä 1942 raivosi punatauti laajassa mitassa Lumivaaran karjoissa. Mainittuna kesänä kuoli lehmiä punatautiin 157 ja seuraavana kesänä 50. Muita eläintauteja ei esiintynyt normaalia suuremmassa määrässä.
Seurakunnallista toimintaa
Seurakunnallinen toiminta pääsi alkuun vasta sitten, kun pastori Antti Jalmari Pulkkinen määrättiin Lumivaaran virkaatekeväksi kirkkoherraksi vuoden 1942 alusta. Maaliskuun 1 päivänä 1942 hän on kirjoittanut kinkeripöytäkirjaan seuraavan merkinnän: »Lumivaaran siirtoseurakunnan 4667:stä jäsenestä on maaliskuun 1 päivään mennessä 1942 palannut jo 2600.
Poliisi- ja palotoimi
Poliisintehtävät olivat tavallista laajemmat ja monimutkaisemmat. Siviiliväestön keskuudessa esiintyi taipumusta oman käden oikeuteen. Varsinkaan venäläisten kuljettamat tavarat eivät olleet selvillä oikeasta omistajasta. Muutamien syyllisten saamat tuomiot kenttäoikeudessa vaikuttivat sen, ettei varkaustapauksia esiintynyt enää. Juoppous ei antanut siihen aikaan sanottavastikaan työtä järjestysviranomaisille. Sitä vastoin oleskelu- ja matkalupien antaminen ja korvauspäätösten toimittaminen asianomaisille aiheutti poliisiviranomaisille huomattavan suuren työtaakan.
Palopäällikön tehtäviä hoitanut kunnanpalopäällikkö Matti Vallius johti samalla ilmasuojelujoukkojen palokoulutusta, valvoi nuohojain toimintaa ja suoritti palotarkastuksia. Suuria tulipaloja sinä aikana ei ollutkaan lukuun ottamatta Kumolassa tapahtunutta Leinosen myllyn paloa.
Esikunta työskentelee
Kunnanesikunnan toiminta alkoi, kuten jo mainittiin edellä, Ihalan kylässä Kopsan talossa. Muutaman päivän perästä päästiin muuttamaan Ihalan koululle, joka oli vapautunut sotaväen käytöstä. Ihalan koulu esikunnan sijoituspaikkana oli erittäin sopiva väestön kannalta ajatellen. Koululle voitiin keskittää kaikki esikunnan osastot.
Esikunnan toimintaa vaikeuttivat miltei täydellisesti puuttuvat yhteydet ulkomaailmaan. Rautatie oli rikki, puhelimia ei ollut eikä posti saapunut kuin Parikkalaan asti, josta se oli haettava. Ihalan koululle tultuamme oli siellä muutaman päivän muuan viestiosasto, jonka puhelinta esikuntakin sai käyttää. Mutta muutettuaan muualle, veivät viestimiehet koneet ja linjat mennessään. Vasta syys-lokakuun vaihteessa saimme puhelinyhteyden Lahdenpohjaan, jonne vastikään oli laitettu keskus.
Postinkulun hankaluus haittasi sekä esikunnan virallista kirjeenvaihtoa että Lumivaaraan palanneiden yksityisten yhteyksiä Perä-Pohjolaan jääneisiin omaisiin, jotka nimenomaan odottivat kiihkeästi joka päivä tietoja Lumivaarasta. Kun jonkin aikaa oli oltu ilman postiyhteyttä, alkoi yleinen mielipide vaatia postin viemistä Parikkalaan.
Hoitokunta Lumivaarassa
Sotilashallinnon johtaman kunnallistoimen ohella rupesi myös hoitokunta työskentelemään vähitellen kasvavin velvoituksin.
Hoitokunta piti ensimmäisen kokouksensa palautetulla alueella Ihalan kansakoululla helmikuun 23 päivänä 1942. Kesäkuun 15 päivänä 1942 hoitokunta muutti Kumolaan seurakuntatalolla ja sieltä siirtyi marraskuun 1 päivänä 1943 Kumolan koululle toimien siellä toiseen evakuointiin asti.
Joukkoja katsomassa Karhumäessä
Lumivaaran kotiseutuvierailu tapahtui huhtikuussa 1944 Karhumäessä pääasiassa 6 D:n joukko-osastoissa, joissa oli eniten lumivaaralaisia. Kunnan puolesta osallistui vierailuun hoitokunnan puheenjohtaja Simo Anttonen ja seurakunnan puolesta kirkkoherra Väinö Turunen. Lähtö tapahtui huhtikuun 2 päivänä ja paluu 8 päivänä. Pojille tuomisiksi vietiin kaikkiaan 52 kollia, jotka painoivat yhteensä 5o8 kiloa. Siinä oli 16o kiloa korppuja, 90 kiloa lihakukkoja, 130 kiloa piirakoita, 4o kiloa pullaa, korvapuusteja. korviketta, kirjoja ja lehtitupakkaa.
Viimeinen kesä 1944
Uhkaavia ääniä Kevätkesä 1944 jatkui ahkeran työn touhussa. Kevättoukoja ja siementä kylvettiin sadon saamisen toivossa. Kaikkien voimat jännittyivät äärimmilleen väkevimpien ollessa poissa kotipelloilta. Kaukana rintamilla. Toiveikkuus lisäsi työmahdollisuuksia.
Toukotöiden päätyttyä alkoi kumukuulua Kannakselta. Tuttu oli Eino Leinon sana: »Kannas kun kestää kestää Suomi». Venäläiset olivat aloittaneet suurhyökkäyksensä ja suomalaisten rintama oli murtunut. Kannakselaiset saivat jälleen suoria sotapakolaisina evakkotaipaleelle.
Mieliala Lumivaarassa alkoi tulla levottomaksi. Pelko mahdollisesta evakuoimisesta kouraisi sydänalaa. Kaikista huolimatta herpaantumista ei tapahtunut. Uhkan alla tahto terästyi työntekoon ja eteen avautuvien tehtävien jatkuvaan suoritukseen.
Ensimmäinen hälytys 1944
Jännittynyt mieliala sai ensimmäisen ankaran iskun kesäkuun 16 päivänä, jolloin levisi tieto, että kunnanpäällikkö Pekka Härkönen oli viivyttelemättä kutsuttu Käkisalmeen naapurikuntien kunnanpäälliköiden ja hallituspiirin päällikön kanssa neuvottelemaan mahdollisesta Lumivaaran evakuoimisesta.
Käkisalmessa kuntienpäälliköt saivat summittaisen evakuoimissuunnitelman, jota paikalliset olosuhteet huomioon ottaen kukin sai täydentää yksityiskohtaisesti.
Saaristo- ja rantakyliä evakuoidaan
Kolme pitkää odotuksen viikkoa ehti kulua, kun ensimmäinen lähtökäsky tuli heinäkuun 12 päivänä kunnanpäälikölle seuraavan puhelinsanoman muodossa:
»Laatokan saaret ja niemet tyhjennetään evakuoitavasta väestöstä, karjasta ja materiaalista 6-10 kilometrin syvyisellä vyöhykkeellä. Evakuoitavat siirretään kunnan toimesta asianomaisen kunnan muihin osiin kunnassa olevia ajoneuvoja käyttäen. Siirrot suoritetaan 16.7.44 mennessä siten, että maataloustyöt voivat siitä huolimatta jatkua k.o. alueilla.»
Lähes puolet Lumivaarasta oli evakuoitava kolmessa päivässä. Tänä aikana oli vilkasta liikettä Laatokan lahdissa ja salmissa. Täyteen lastatut soutu- ja moottoriveneet kuljettivat ihmisiä, eläimiä ja tavaroita Kesvalahden joensuuhun ja Kumolan sillankorvaan.
Lieventäviä määräyksiä
Viisi viikkoa Lumivaaran väestö oli ahtautuneena puolen pitäjän alueelle, kun jälleen tapahtui muutosta olevissa oloissa. Tällä kertaa tilanne lievittyi. Elokuun 22 päivänä saimme puhelinsanoman, jonka mukaan hyvien kulkuyhteyksien varsille voimme palauttaa väestöä ja karjaa. Kaikki olisivat halunneet paluulupia, mutta vain rajoitetusti saatoimme niitä antaa. Harvion kylään mantereen puolelle palasivat kaikki, Kumolasta ja Kesvalahdelta saivat palata takaisin kaikki. Kuhkaalaisten oli lupa siirtyä vain Miesniemeen. 350 saaristolaista jäi vielä salotupien ahtauteen. Samoin 200 lehmää ja 150 vasikkaa, 250 lammasta ja 30 varsaa oli vierailla laitumilla ja 100 sikaa vieraissa karsinoissa. Varmaan nämäkin katselivat kaihoten Laatokalle ja odottivat uutta lievitystä. Toisin kuitenkin kävi.
Lapset ja vanhukset lähtevät, karjaa ajetaan
Kahta viikkoa ei ehtinyt täyteen kulua lieventävän määräyksen antamisesta, kun kaksi perättäistä ankaraa iskua järkytti toivon ja epätoivon välillä hoippuvaa väestöä. Syyskuun 2 päivänä ilmoitettiin meille Lumivaaralaisten sijoituskunnat. Ne olivat Kalajoki, Alavieska, Ylivieska, Rautio ja Nivala.
Seuraavana päivänä tuli määräys lasten ja vanhusten sekä sairaiden siirtämisestä, karjan ja sadon korjuussa tarpeettoman materiaalin lähettämisestä.
Vain vähän aikaa enää
Jäljelle jäänyt väestö oli huvennut entistä vähäisemmäksi joukoksi, jonka muodostivat työhön pystyvät henkilöt. Väsyneitähän hekin olivat, mutta uusiin ponnistuksiin oli valmistauduttava. Kuumeisella kiireellä tapahtui sadon korjuu. Viljaa leikattiin, puitiin ja koottiin teiden varsille, joista autoilla ja hevosilla ne ajettiin asemille rautatievaunuihin. Aamulla vapaana lainehtinut vilja saattoi illalla jo olla vaunussa lähtövalmiina.
Kalevi Rapo muistelee kirjassaan Pohjanmaan karjalainen kesää 1944
Kannas palaa
Olen matkalla kauppaan Tereskään. Kaupassa on radio auki. Siitä tulee ylimääräinen uutislähetys. Liittoutuneiden maihinnousu Nordmandiaan on alkanut. Tämä on se ukon odottama amerikkalaisten hyökkäys saksalaisia vastaan. Toivottavasti sain vähät ostokseni mukaan, kun painelen juoksujalkaa kotiin.
Ukko, ukko, jo kaukaa huudan.
Liittoutuneet on tehneet maihinnousun!
Älä poika taas höperöi, vähättelee ukko.
Ukko pitää asiaa pojan höperöimisenä. Enhän minä itse asiasta paljon tiedä. Minusta asia oli kuitenkin niin tärkeä, että kannatti juosta. Lisäuutiset sitten vakuuttivat ukon. Tämä tiesi elämälle suuria muutoksia. Vain muutaman päivän perästä alkoi täälläkin tapahtua. Venäläiset aloittivat suurhyökkäyksen Kannaksella. Pian Laatokan rannoille kantautuivat kaukaisen tykistön äänet, Siiranmäessä taisteltiin. Pian kaikuivat taistelun äänet myös Laatokan itärannalta. Venäläisten maihinnousua yritettiin torjua Mantsin saarilla. Päiväkaudet kuului jatkuva jylinä rantakyliin.
Juhannuksen aikaan tuli sotamaalattu kuorma-auto pihaan. Isä ja Erkki ovat menossa Kannakselle vihollista torjumaan. Muu osa tykistön autoista on lepotauolla Lahdenpohjassa. Miehet ovat päässeet pikakäynnille kotiin. Autossa oleviin kiväärin piippuihin on työnnetty syreenin oksat. Erkki jatkaa yksin matkaa Kesvalahden Rapolaan. Isä menee nukkumaan keskellä päivää äidin ja pikku Taiston kanssa aittaan.
Aamulla kun herään, hän on jo mennyt.
Ukko on kasannut kaksi vankkurikuormaa tavaroita. Ne on tarkoitus viedä Uukuniemelle Hälvän taloon. Ukon vankkureita vetää Sirkka, jonka varsa on viety hakaan eroon emostaan. Minä ja vanha tamma kuljemme ukon kärryjen perässä. Matka ei ole helppo, näillä seuduilla on mäkiä. Niiltä alas laskut ovat vaikeita, jopa vaarallisia. Monen humalaisen isännän myllykuorman tiedetään niissä kaatuneen. Onneksi liikenne tiellä on hiljaista. Vain Viipuriin vievällä tiellä, jota kuljemme kilometrin verran, liikkuu armeijan autoja. Niillä on tykki perässä, kun matkaavat kohti Kannasta. Minulle tulee ikävä, on kuin isän auto olisi matkalla.
Taivalta tehdään neljäkymmentä kilometriä.
Tästä on mennyt sinun evakkotie talvisodan aikana, kertoo ukko. Silloin oli talvi ja luminen metsä ympärillä. Metsäinen on nytkin tienvarren maisema, kuuset seisovat synkkinä tien varressa. Me matkaammekin Metsä-Miklin kylän läpi. Pois tulemme Mensuvaaran kautta. Siellä on pari hävittäjää kentällä. Nämä on ne koneet, joiden olen ukon kertoman mukaan nähnyt ajavan takaa venäläiskoneita, mutta pahasti jäljessä. Ukko käy jonkun ennustajan luona. Sellaisen, jolla on armonlahjoja nähdä tulevaisuuteen, niin kuin ukko sanoi. Miten Karjalan käy, sen ukko haluaisi tietää. Tulosta vaan ukko ei kertonut. Tulemme Lahdenpohjan läpi. Ukon mukaan tämä on Jaakkiman ja Lumivaaran pääkaupunki. Täällä on jo paljon liikennettä. Ajan aivan ukon kärryn perässä etten eksyisi. Käymme Anssin talolla kauppalan ulkopuolella. Katsotaan, että siellä on kaikki kunnossa. Silloin tulee pari viholliskonetta kauppalan ylle. Yksi pieni tykki ampuu niitä. Savuhattaroita syntyy kauas koneiden taakse. Koneet pudottavat muutaman pienen pommin. Haluavat vain muistuttaa olemassa olostaan, jos niitä ei muuten olisi huomattu. Jatkavat matkaa sisä-Suomeen. Minusta tämä lyhyt sotakin oli pelottava.
Mitenkä pojan matka meni, kyselee mummo.
Siinähän se meni hevosen persettä ihmetellessä, vastaa ukko puolestani.
Heinää tehdään tykkien jylyn kuuluessa molemmin puolin Laatokkaa. Nyt on saatu pellot kasvamaan, joten heinää tulee hyvin. Ukko on saanut sotilashallinnolta pari herraa talkoisiin. Ovat jotain sotilasvirkailijoita tai luutnantteja. Äiti ja Maija-täti ovat myös heinänteossa. Miehiä tietysti kiinnostavat naiset. Käyvät suukopua välillään. Miehet kyselevät illalla kylälle. Naiset sanovat, että kyllä käy. Miehet ehdottavat aikaa ja paikkaa. Kaikki näyttää hyvältä miesten näkökulmasta. Aamulla miehet ovat happamia.
Ette tulleetkaan?
Ei kai me teidän kanssa mihinkään lähetä.
Meillä on miehet Kannaksella venäläisiä vastassa.
Te terveet miehet vetelehditte täällä takalinjassa herrastellen. Päivä menee happamissa tunnelmissa. Miehet eivät voi tai kehtaa lähteä kesken päivää pois. Eivät jää illalla edes syömään. Enempää upseeriheinämiehiä ei meillä näy. Ukko naureskelee miniöille, että ajoivat hyvät heinämiehet pois työmaalta.
Kauppa-Matilta kuolee lehmä punatautiin. Se haudataan saunan taakse. Meillä käy eläinlääkäri, joka on sotavanki. Häntä kuljetetaan autolla. Lehmälle kirjoitetaan pirturesepti. Lisättiinkö lääkkeen määrää, kun ukko käski tyhjentämään kananpesät. Pesämunan vain sai jättää. Minulla oli tiedossa pesät ja ne saattoivat sijaita mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Aitan alle ei ollut muilla asiaa kuin minulla ja kanalla.
Meniköhän lehmän lääke väärään kurkkuun, kun meiltäkin sitten lehmä kuoli.
Naapureista lähtee lapsia Ruotsiin, sotaa pakoon. Meiltä myös kysytään, halutaanko lähteä matkaan. Me ei haluta. Alakoulu alkaa, Aulis menee ensimmäiselle luokalle, saa aapiskirjan ja kerkiää käydä koulua parisen viikkoa.
Meidän on jätettävä Karjala. Asia on tullut selväksi. Tavaroita pakataan. Minut laitetaan Tereskään kysymään, mitä laitetaan pakkaukseen osoitteeksi. Ylivieska ja Alavieska sanotaan osuuskaupalla. Kun tuon tiedon ukolle, ei osoite kelpaa. Eihän tuollaisia nimiä voi olla olemassa, päättelee ukko. Juosten saan painella kylälle takaisin kysymään osoitetta. Kun nyt palaan pahvilapun kanssa takaisin, nimet kelpaavat, Ylivieska ja Alavieska. Lehmien takalistoon saksitaan numerot 437.
Tulee käsky, että naiset ja lapset evakuoidaan Karjalasta. Meidän on mentävä koululle. Ukolla on vanha tamma sontakärryjen edessä. Siinä on vähän vaatteita, laukussa on eväitä korissa. Ukko on kerännyt ison repullisen omenoita. Äiti on juuri kerännyt mummon kanssa ison astian vaapukoita. Ne ovat nyt hillopurkissa, johon on laitettu paljon korttiannossokeria. Se on varattu nuorimmaisen matkaevääksi. Mukana on maitoastia ja pissapotta. Nuorin evakkoon lähtijä on vajaan kahdeksan kuukauden ikäinen. Käyn syöttämässä kanit, niitä on jo monessa häkissä. Tessu pyörii kärryjen ympärillä, on lähdössä saattamaan. Häipyy kuitenkin ennen koulua, hyvästiä jättämättä. Tapaan Tessun seuraavan kerran nahkana Pohjanmaalla. Koulun mäellä katselen kotia, joka sinne näkyy. Navetan kivijalka näkyy viimeiseksi, kun talo jää metsän taakse. Pellolle jäävät pystyyn pylväät, jotka olivat ukon talonhirsiä. Niitä ei saanut ottaa, kun kaikki venäläisten rakentama oli valtion omaisuutta. Niistä ei koskaan tullut meille uutta taloa.
Koululta matka jatkuu linja-autolla Ihalan koululle. Koululla olemme ainakin yhden yön. Nukutaan koulun lattialla. Myöhään illalla meidät viedään kuorma-autolla asemalle. Sinne tulee sairaankuljetusjuna, johon me sulloudumme. Äiti saa paikan jonkun pöydän vierestä, jossa voi hoitaa poikaansa. Matka uuteen tulevaisuuteen alkaa.
Hälytysvalmius ja viimeiset jäähyväiset
Syyskuun 19 päivänä 1944 tuli pelätty puhelinsanoma puolenpäivän aikana evakuoinnin johtajalle:
Hälytysvalmius astuu voimaan heti tämän puhelinsanoman saatuanne. Teidän on kuntanne lopullisesti tyhjennettävä ihmisistä, karjasta ja siitä määrästä materiaalia, joka voidaan mukana kuljettaa 20.9.44 klo 12 mennessä. Moskovan rauhanrajan takana on kaikkien oltava viimeistään 21.9.44 kello 12.
Esikunta lähtee viimeisenä
Evakuoinnin suorittaneet henkilöt ja kunnanesikunta pääsivät lähtemään syyskyyn 23 päivänä 1944 klo 7.05.
Muutamia numeroita
Kaikki Lumivaaraan palanneet asukkaat, 3650 henkeä, tulivat evakuoiduiksi. Osa heistä hajaantui omille teilleen ympäri Suomen. Suurin osa pysähtyi väliaikaisiin sijoituskuntiin. Olojen vakiintuessa yksi ja toinen hakeutui muulle paikkakunnalle. Marraskuun 15 päivänä 1946 hankittujen tietojen mukaan sijoituskunnissa oli seuraavat määrät lumivaaralaisia:
| Alavieskassa | 89 perhettä | 330 henkeä |
| Kalajoella | 65 | 242 |
| Nivalassa | 158 | 691 |
| Rautiossa | 23 | 103 |
| Ylivieskassa | 121 | 464 |
| Yhteensä | 456 perhettä | 1830 henkeä |
Kunnanesikunta joutui laatimaan seuraavan karjaluettelon 1944 tapahtunutta evakuointia varten:
| Kylä | lehmiä | hiehoja | sonneja | vasikoita | yhteensä |
| Harvi | 97 | 23 | 3 | 2 | 125 |
| Huhtervu | 393 | 123 | 29 | 49 | 602 |
| Ihala | 199 | 67 | 11 | 23 | 300 |
| Kalksalo | 86 | 224 | 7 | 11 | 128 |
| Kesvalahti | 153 | 44 | 4 | 41 | 242 |
| Kostamojärvi | 93 | 22 | 3 | 16 | 134 |
| Kuhkaa | 137 | 48 | 14 | 17 | 216 |
| Kumola | 385 | 130 | 36 | 55 | 606 |
| Oinaanvaara | 115 | 21 | 2 | 12 | 150 |
| Tervajärvi | 85 | 69 | 19 | 34 | 207 |
| Yhteensä | 1741 | 581 | 128 | 260 | 2710 |
Viljaa lähetettiin rautateitse 42 vaunulastia, eläimiä 68, perunoita 8, muuta tavaraa 230 vaunulastia, yhteensä 348 vaunulastia.
Sikoja evakuoitiin 787 kpl., lampaita 1611 kpl. ja kanoja 1200 kpl. Osa viljasta kuljetettiin hevosilla. Seuraava taulukko antaa kuvan siitä, kuinka paljon eri viljalaatuja Lumivaarasta saatiin evakuoiduksi ja millä tavalla:
| Viljaa | Junissa | Kg | n. | Hevosilla | Kg | Yhteensä | Kg |
| Ruista | 191855 | 40000 | 231855 | ||||
| Ohraa | 129815 | 20000 | 149815 | ||||
| Vehnää | 85260 | 10000 | 95260 | ||||
| Kauraa | 14390 | 14390 | |||||
| Herneitä | 10800 | 10800 | |||||
| Yhteensä | 502120 |
Suurin osa tavaroista saapui sijoituskuntien asemille. joitakin tavaralähetyksiä tosin meni muuallekin. Tavarat yleensä olivat kunnossa niitä lähetettäessä, mutta matkalla ne kokivat monia vaurioita. Ylivieskan asemalla tavarat joutuivat monin tavoin vahingoittumaan. Kun Ylivieskaan evakuoitiin myös lappalaisia Inarista, ei tahtonut lumivaaralaisten tavaroille riittää varastosuojia. Syyssateet niitä turmelivat, varkaat kaivoivat ja varastivat.
Suurin osa eläimistä oli sijoituskunnissa teurastettava riittävän rehun puutteessa.
Sijoittuminen uusille asuinpaikoille
Kuten aikaisemmin jo mainittiin, tapahtui lumivaaralaisten evakuoiminen keväällä 1940 Perä-Pohjolaan Lapin lääniin. Hutikuussa 1940 Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillliän toimesta Kemissä pidetyssä kokouksessa saapuvilla olleille lumivaaralaisille ja jaakkimalaisille tehtiin selkoa maanviljelyksen mahdollisuuksista Lapin läänissä. Siirtoväen huollon keskuksen johtajan Urho Kaleva Kekkosen ja maaherra Kaarlo Hillilän tarkoituksena oli Lapin erämaiden asuttaminen siirtolaisilla. Nämä eivät kuitenkaan hyväksyneet tehtyjä ehdotuksia, vaan vaativat sijoitusalueita etelämpää. Myöhemmin kesällä määrättiin lumivaaralaisten sijoituskunniksi Kala- ja Lesti- jokilaaksoista seuraavat viisitoista kuntaa: Alavieska, Kalajoki, Nivala, Rautio, Sievi ja Ylivieska Oulun läänistä ja Halsua, Himanka, Kannus, Kaustinen, Kälviä, Lestijärvi, Lohtaja, Toholampi ja Ullava Vaasan läänistä.
Näihinkään sijoituskuntiin lumivaaralaiset eivät olleet tyytyväisiä, sillä 1940 ja 1941 kesien hallat Keski-Pohjanmaallakin herättivät luniivaaralaisissa kammoa. Siirtoväen syrjäisellä tiloilla ne tekivät suurempaa tuhoa kuin paikkakuntalaisten rintamailla.
Monet ehtivät rakentaa omia koteja näille pika-asutustiloille. Varsinkin Toholammille sijoittuneista kumolaisista monet asuivat jo omissa taloissaan. Karjalan valtauksen jälkeen miltei kaikki palasivat Lumivaaraan syksyllä 1941 tai viimeistään keväällä 1942. Vain kuusi lumivaaralaista perhettä jäi edelleenkin asumaan pika- asutustiloilleen. Lapin läänissä oli niistä kolme perhettä.
Etelän kaipuu
Vuoden 1944 evakuointi vei lumivaaralaiset talvisodan jälkeen määrättyihin sijoituskuntiin, jotka sijaitsivat Oulun läänissä Oulunjoen eteläpuolella, Ylivieskaan ja sen naapurikuntiin. Kun lumivaaralaisten keskuudessa ilmeni tyytymättömyyttä näihin seutuihin jo ensimmäisellä evakkomatkalla, ei niihin osattu taipua nytkään, vaan haluttiin lopulliset sijoituspaikat etelämmäksi.
Kunnan hoitokunta oli pian selvillä yleisestä mielipiteestä ja ryhtyi viivyttelemättä tilanteen vaatimiin toimenpiteisiin. Kokouksessaan marraskuun 29 päivänä 1944 hoitokunta valitsi lähetystön maatalousministeriön asutusasiainosastossa esittämään anomuksen Lumivaaran uusista sijoituspaikoista. Lähetystöön tulivat Simo Anttonen, Juho Montonen ja Martti Majuri. Nämä esittivät joulukuun 4 päivänä 1944 asianomaisessa paikassa suullisesti ja kirjallisesti toivomuksen, että lumivaaralaiset sijoitettaisiin Tampereen korkeudelle. Kun vielä muutamat muutkin kunnat esittivät saman tapaisia toivomuksia, katsoi asutusasiainosasto asialliseksi ryhtyä suunnittelemaan uusien sijoituskuntien määräämistä.
Maatalousministeriön asutusasiainosasto työskenteli kuumeisella kiireellä. Kesäkuun 18 päivänä 1945 tuli sieltä hoitokunnalle puhelinsanoma, jossa hoitokunnan edustajia kehotettiin torstaina kesäkuun 21 päivänä saapumaan Helsinkiin sijoitussuunnitelmaan tutustumaan.
Sijoitussuunnitelmaan tutustumaan oli saman aikaisesti kutsuttu myös Jaakkiman ja Sortavalan maalaiskunnan hoitokuntien edustajat. Lumivaaran sijoituskunniksi oli suunniteltu Etelä-Pohjanmaan eteläisimmät ja Keski-Suomeen kuuluvista kunnista osa: Alavus, Töysä, Peräseinäjoki, Virrat, Ähtäri, Pihlajavesi, Keuruu, Multia, Petäjävesi, Pylkönmäki ja Pohjaslahti.
Kun sortavalaiset tahtoivat Petäjäveden kuntaa Jyväskylän maalaiskuntaan rajoittuvana, suostuivat lumivaaralaiset sen luovuttamaan saatuaan siitä korvaukseksi jaakkimalaisilta suuren Jalasjärven kunnan.
Kyläsijoitukset
Asutusasiainosasto rupesi valmistelemaan Lumivaaran kylien sijoittamisia sijoituskuntiin: Kumolaiset Alavuudelle ja Töysään, huhtervulaiset Jalasjärvelle ja Töysään, Ihalaiset Pihlajavedelle ja Keuruulle, kostamojärveläiset Keuruulle, oinaanvaaralaiset Multialle, tervajärveläiset Peräseinäjoelle, kalksalolaiset Pohjaslahdelle ja Virroille, harviolaiset ja kuhkaalaiset Virroille ja kesvalahtelaiset Ähtäriin. Pylkönmäki oli varasijoituskuntana Suunnitelmaan kuului tarkernpiakin määreitä. Niinpä Töysän kuntaan ajateltiin sijoitettavaksi Huhtervun kylän Ihalan puoleiset talot ja Myllykylän talot. Tässä suhteessa laatimamme suunnitelma tuli muuttumaan, kun asutusasiainosastossa Töysän sijoitus tehtiin muilla perusteilla.
Sijoituskunnista toiset olivat halutuimpia kuin toiset. Varsinkin ns. kylmille tiloille sijoittuminen oli monista vastenmielistä huolimatta siitä, että niihin liittyi useita etuja, kuten verohelpotukset, kylmän tilan korkeampi raivauspalkkio ja tilan perustarnispaikkio. Multialla kävi kuitenkin niin, että siellä jonkun rohkean esimerkki vaikutti sen, että lähes kaikki Multian kylmistä tiloista on tullut asutetuiksi. Mutta Keuruulla eivät kylmät tilat kelvanneet kenellekään. Sijoituskunnista Alavus, Jalasjärvi ja Virrat ovat helpommin saaneet asukkaansa. jopa esimerkiksi Alavuden kylmätkin tilat ovat tehneet hyvin kauppansa. Ähtäriin, Alavudelle eikä Töysään saatu maata kaikille sinne määrätyille. Eniten lumivaaralaisia sijoittui Alavudelle, jossa heitä on kaikkiaan n. 70 perhettä. Seuraava järjestyksessä on Virrat, jossa on 62 perhettä. Jalasjärvellä on 56 perhettä, Töysässä 30, Peräseinäjoella 25, Ähtärissä 25, Multialla 22, Keuruulla 15, Pihlajavedellä 8, Pohjaslahdella 4 ja Pylkönmäellä 4 perhettä, eli yhteensä n. 320. Entisiä pika-asutustiloja, joihin maanhankintalaki oikeutti omistuksen entisille omistajille, otti 14 lumivaaralaista perhettä. Vapaassa kaupassa lumivaaralaiset ovat hankkineet toista sataa tilaa. Maansaantihakemuksen tehneistä noin 100 on ostanut oma aloitteisesti vapaassa kaupassa tilan sijoitusalueiden ulkopuolelta. Sellaiset, jotka eivät olleet tehneet maansaantihakemusta, ovat ostaneet yli 10 tilaa ja lisäksi saaneet 2 pika-asutustilaa ja 2 tavallista asutustilaa, eli yhteensä n. 15 tilaa. Lumivaaralaisten sijoittuminen käy selville seuraajasta taulukosta:
| 1944: n jälkeen sijoittuneet | ||||
| Lääni | Pika-asut. 1941 | MHL: n toimesta | Vapailla kaupoilla | Kaikki yht. |
| Vaasa | 2 | 342 (4) | 13 | 357 |
| Oulu | 1 | 54 (8) | 23 | 78 |
| Lapin | 3 | 4 (2) | 5 | 12 |
| Kymen | 3 | 24 | 27 | |
| Hämeen | 7 | 14 | 21 | |
| Turun Ja Porin | 8 | 13 | 21 | |
| Uudenmaan | 9 | 3 | 21 | |
| Mikkelin | 1 | 8 | 9 | |
| Kuopion | 5 | 5 | ||
| Koko maa yht. | 6 | 428 (14) | 108 | 542 |
Sulkeissa entisten pika-asutustilojen määrä sisältyy MHL: n toimesta perustettujen tilojen lukuun.
Kunnan hoito kunnan lopettaminen
Kunnanhoitokunnan toiminta lopetettiin Valtioneuvoston päätöksellä 30 p:nä syyskuuta 1948. Hoitokunta oli kutsunut entisiä kunnan toimihenkilöitä ja kunnanvaltuuston, lautakuntien ja toimikuntien jäseniä kunnan lopettajaisiin lokakuun 10 päivänä 1948 Seinäjoelle seurahuoneelle. Siellä rattoisan yhdessäolon lomassa selostettiin kunnan ja muiden yhteisöiden viimeaikaista toimintaa, sekä muistettiin kunnan toiminta-ajan alkuvaihetta.
Joulukuussa 1948 painattivat luovutetun alueen kuntien hoitokunnat seuraavan yhteisen tervehdyksen kuntalaisilleen:
Kuntalaiset
Karjalan kansa on suurten tapahtumien vyöryessä joutunut riistäytymään irti vuosisataisilta asuinsijoiltaan. Olemme kuitenkin voineet todeta, että Kansojen Kaitsija on johtanut meitä vaikeuksien ja kodittomuuden kautta vaiheeseen, jossa elämme, ja toimintamme on jälleen saavuttamassa kiinteän muodon. Olojemme vakiintuessa joutuvat Karjalan kunnat lopettamaan toimintansa. Kotipitäjiemme vuosisataiset nimet siirtyvät historiaan ja niiden mukana myöskin kuntien ja kunnan asukkaiden suorittama kunniakas työ. Se, mitä suoritimme kotona Karjalassa ja siirtolaisuuden aikana, on ollut kunnallisten elinten ja kunnan asukkaiden kiinteän yhteistoiminnan tulosta. Samalla kun kiitämme kuntiemme ja kotipitäjiemme hyväksi suorittamastanne työstä, voimme ilolla todeta, että uusissakin oloissa olette osoittautuneet perinteittemme veroisiksi. Uskomme, että kuntiemme toiminnan lakattuakin voimme pitäjäseurojemme kautta olla jatkuvassa yhteistoiminnassa, vaalia kuntiemme perinteitä ja viedä rakkaan kotipitäjämme nimen uusiin aikoihin, tulevien polvien henkiseksi perinnöksi.
Jätämme teidät Kaikkivaltiaan Kaitselmuksen huomaan.
Joulukuussa 1948
Simo Anttonen Pekka Härkönen Juho Iivonen Tuomas Heinonen