Vaikka olikin kauniit ilmat ja valoisat yöt , eivät ne antaneet tunnon rauhaa, tai ehkä juuri siksi. Jostain pitäisi saada sellainen oma paikka, johon voisi koota hajallaan olevan irtaimen ja vaikka viljellä maata, jos sellaista onnistuu saamaan. Siihen kun on oppinut ja koulutuksensa saanut. Täytyis löytää jostain oma paikka , johon järjestää elämisensä. Päätimme lähteä isän kanssa sellaista etsimään. Otimme pyörät mukaan ja nousimme junaan, joka suuntasi etelään päin. Matkaliput oli ostettu Ouluun. Siellä nousimme pyörille ja ajelimme etelään päin, ohi Limingan niittyjen ja vasta Paavolassa aloimme kysellä myytäviä tiloja. Olisi siellä sellainen ollutkin, mutta se osoittautui rappiolla olevaksi tilaksi. Se ei meitä miellyttänyt. Matkaa jatkettiin Oulaisiin. Siinä olil aivan taajaman läheisyydessä myytävänä pieni tila. Rakennuksetkin oli kunnossa. Pellot oli tosin monessa kappaleessa ja pitkien matkojen päässä , mutta hinta oli kohtuullinen. Mitäs tässä enää muuta kuin ostetaan pois. Pääseehän tästä eroon , jos ei pitemmän päälle miellytä. Niin tehtiin kaupat ja seuraavalla viikolla päästiin jo siirtelemään tavaroita Oulaisiin ja järjestelemään elämistä siellä . Se ainakin oli hyvää tässä , että rautatieasema on lähellä , noin kilometsin päässä. Saimme nyt tuoda ne muutamat lehmät ja hevosen omaan navettaan. Enoni, jolla ei ollut myöskään vielä elämisen paikkaa, sopi meille perheineen ja hevonenkin sopi talliin. Hänen kanssaan teimme yhdessä peltotyöt.
Oli jo heinäkuu, kun muutimme sinne ja heinätöistä alkooivat peltotyöt. Kun meiltä toinen , vanha hevonen oli viety teuraaksi, niin oli hyvä että enon hevonen sai olla parina niittokoneen edessä ja muissakin peltotyökaluissa. Saimme heinää ihan hyvin talven varaksi lehmille ja hevosille. Ruistakin oli siellä kasvamassa hehtaarin verran siellä karjamajan luona, jossa suurin osa pelloistakin oli. Karjamaja oli hyvä ja sen eno varasi kesäasunnokseen . Siellä oli myös riihi ja pieni navetta. Rukiit leikattiin sirpillä ja kuivattiin kuhilailla. Sitten me enon kanssa puitiin ne riihessä. Olihan meillä puimakone ja enolla polttomoottori, mutta öljy oli kortilla eikä meidän sähkömoottori pyörinyt, kun siellä ei ollut sähköä. Hyvin puiminen onnistui riihessäkin. Eno oli siinä mestari. Kyllä ohrat ja kaurat puimme koneilla. Puimme jopa vähän naapureillekin, joilla ei itsellä ollut koneita. Syystyöt saimme hyvin tehdyksi. Syyskynnöt sujuivat hevosparilla paremmin kuin yhdellä hevosella.
Talvella ajoimme enon kanssa rahtia. Ajoimme koivuhalkoja Kankaan asemalle. Sinne oli kymmenen kilometrin matka ja meillä oli yhteinen kortteeri matkan varrella ja yhdessä aina ajelimme. Rautatiet tarvitsivat paljon halkoja vetureihin , kun edellisenä talvena ei ollut teko- eikä hevosmiehiä sodan takia. Kun rahtia ajettiin, niin rahaa saatiin,
Seuraavana keväänä pantiin taas siementä maahan uuden sadon toivossa. Minulla oli vielä vähän säästettynä Karjalasta tuotua vehnän siementä. Kylvin sitä parhaalle paikalle kylän aukealla. Kun tien vieressä ajelin kylvökoneen kanssa, tuli siihen pari isäntää katsomaan, mitä se Karjalan mies siihen kylvää. Kylläpä on isojyväistä vehnää. Taitaa olla jotain ulkolaista siementä , arvelivat. ” ei kun se on Karjalasta tuotua oman pellon kasvua” vastasin . ” Vai kasvoi siellä tällaista vehnää” ihmettelivät. Sille vehnälle kävi niin, että syyshalla tuli aikaisin ja vei koko sadon. Ei sillä korkeudella voi vehnää viljellä.
Kesäkuussa kulki Oulaistenkin tiellä ihmeellisiä autokolonnia Saksalaisia sotilaskuljetuksia pohjoiseen päin. Epäiltiin, että taitaa tulla sota. Juhannuksen aikoihin olimme saattamassa Väinö- enoa junaan Oulaisten asemalla, niin huomasin pylväsilmoituksen, jossa kutsuttiin ilmoittautumaan paikallisessa seurojen talossa kaikkia reserviläisiä. Täytyy kai sitten huomenna mennä, päätettiin. Se oli viimeinen kerta, kun näin Väinö-enoani.
Kirj. Aarne Härkönen