Kotiseutumatka

Lumi lentää kun Summassa taistellaan, myös Kollaa kestää. Kilometrien pituiset tankkijonot odottavat eteenpäin pääsyä. Vain kaksi tankkia sopii tielle yhtä aikaa taistelemaan. Nekin suhnat sytyttävät polttopulloillaan tuleen ja paksuilla koivuhaloilla katkovat telaketjut. Metsässä on niin paljon lunta, että vaunuja ei sinne voi ajaa.

Odotetaan, jos Viipurinlahti jäätyisi. Tsetseeni laitetaan tiedustelijaksi – josko jää kestäisi vaunuja? Miehelle annetaan kuitenkin tukeva rohkaisuryyppy. Jos jää pettää niin nitsevoo. Mies kuitenkin palaa huutaen, toverit jäälle! Sata ensimmäistä panssaria ajetaan jäälle. Lumeton jää luistaa telojen ja tuhansien huopatossuparien alla. Päästään kuitenkin levittäytymään vaivoin jäälakeudelle.

Shuhnilla ei ole aavistustakaan, että täältä tullaan. Tangisti Valeri Popov ajaa ensimmäisenä T-26 vaunua. Kun on levittäydytty viiden kilometrin matkalle, on siinä vaunu joka 50 metrin välein. Huopatossusotilaat väijyvät vaunujen takana. Jo kaukaa ennen Suomen rantaa avataan vaunuista tykkituli. Kukaan ei kuitenkaan vastaa tähän tuleen.

Upseerit ja politrukit taputtelevat toisiaan selkään ja onnittelevat  itseään ja ottavat pitkiä rohkaisuryyppyjä. Pian saadaan shuhna nujerretuksi ja Stalin tulee varmasti palkitsemaan meidät runsailla vodka annoksilla. Aletaan jo katsella kenestä tehdään Neuvostoliiton sankareita. Tuo tsetseeni nyt on palkittava ainakin!    

Yhtäkkiä taivas peittyy mustiin pilviin ja voimakas lumikuuro pyyhkii jäälakeutta. Länsituuli painaa vettä jäälle. Huopatossut kastuvat ja  lumiryöpyt piiskaavat veden sohjoksi. Mistä tällainen Siperian-Burja on saapunut länteen. Vähitellen myrsky pirstoo jäätikön lautoiksi, jotka jatkuvasti pienenevät Märät huopatossut ajavat miehet vaunujen kansille. Suuret ahtojääröykkiöt kerääntyvät rantaan Vaunuja ei pystytä ajamaan maihin. Eikä märät miehet kykene kiipeilemään liukkaiden jääröykkiöiden läpi Suomeen, joka siinä aivan nenän edessä odottaa pelastajana. Huudetaan jo shuhnaa apuun: “Huva veli-suomalainen, tule, auta!”

Ketään ei näy ei kuulu. Vaunut putoilevat pirstoutuvilta jäälautoilta mereen. Kelluvat aikansa meressä ja kaatuvat sitten merenkäynnissä. Tangisti Valeri Popov tuntee, kun kylmävesi valahtaa toppatakin kauluksesta sisään.­ Shuhnat eivät edes tiedä, että Viipurinlahdella käydään suurta panssa­ritaistelua.  Eihän tässä näin pitänyt käydä, tunnen syvällä sisimmässäni. Vaimon kylmä käsi on niskassani. 

-Näitkö pahaa unta? hän kysyy.

“Ei se oikeastaan mitään pahaa ollut”, tuumaan, kun olen kunnolla herännyt linja-auton penkillä. Olemme tulleet Niirala-Värtsilän tulliasemalle.

Elämme vuotta 1990, joka on tuonut tullessaan mahdollisuuden päästä käymään koti-Karjalassa. Olen koko kevään kerännyt kasaan sukulaisia ja naapureita matkaa varten. On tätiä jos setääkin, serkkua, pikku-serkkua, tädin miestä, sedän vaimoa, oma vaimo, poika ja jokunen naapuri matkassa. Kaukaisimmat ovat Göteborgista ja Över-Torneosta. Todellisuudessa tähän mennessä kukaan ei ole päässyt Sortavalaa pitemmälle.

Vaikka Parikkalan matkatoimisto on lupaillut meidän matkan onnistuvan, tuli viimehetkellä peruutus. Matkassa on esteitä. Tunnin kuluttua ilmoitettiin taas, että reitti on selvä. Muutama viisas, ­vaimon mielestä, jättäytyi pois viime hetkellä. Suomen tullista selvittiin vähällä vaivalla. Neuvostoliitoon meno kesti kolmatta tuntia, ennen kuin meidät katsottiin kelvollisiksi.

Viivästyksen syy oli meissä, göteborgilainen pikku-serkku oli varannut matkaansa joukon Raamattuja. Olisivat ymmärtäneet, jos hän olisi vahvistanut oloaan omalla Raamatulla ja sen lauseilla. Muiden kirjojen mukana olo oli heistä tarpeeton. Matkanjohtaja yritti selvittää asiaa parhain päin. Nuo ruotsalaiset ovat vähän yksinkertaisia tällaisissa asioissa. Minäkin käyn matkan kokoojan ominaisuudessa moittimassa pikku-serkkua. Ei nuo venäläiset kovin autuaiksi voi tulla ruotsinkielisillä Raamatuilla.

On tapahtunut käsittämätön muutos ympäristössä, tiet ovat kuin kynnöspeltoa. Rakennukset tienvarsilla ovat kuin kolmannesta maailmasta. Lähempänä Sortavalaa on pelloilla satapäisin laumoin sohvhoosin karjaa laitumilla. Suuria lypsypaikkoja on näkyvissä. Meitä on alkanut seuraamaan muutama Lada, jotka autoistaan viittelöivät asiaansa: Vodkapullon kylttiä esitellään. Eikö nyt shuhna ymmärrä asiaa. Vedenheittotauolla on meillä sitten vodkakauppias autossa.

Kaupungintalolla Sortavalassa on tieto, että tulemme pääsemään kotikylään Lumivaaraan linja-autolla. Olemme kuulema ensimmäiset,­ joille tällainen mahdollisuus on suotu. Tosin se matka voi tapahtua vasta huomenna. Siitä tulee lyhyt visiitti, koska illalla meidän on oltava tullissa. Kaupungin tulkki Viktor tulee meille oppaaksi. Hän sanoo olevansa inkerinsuomalainen. Suomea hän puhuu siinä kuin mekin. Hän halusi näyttää meille kaupunkiaan.

Kuhavuori olisi sopiva paikka aloittaa kaupunkikierros. Vuoren juurella on aikoinaan ollut suuri laululava, jota neuvostokansa vieläkin muistelee. Vuorelta aukeaa Karjala eteemme ihailtavaksi. Edessämme ovat Laatokan lahdet ja salmet. Kaukana hehkuu Laatokan ulappa. Kaukaa katsoen kaupunkikin näyttää hyvältä. Setämies ottaa suuntaa vuoren harjanteella, pihlajan kohdalla ilmoittaa, että tässä se on. Tässä on setämiehen nuoruuden pyhäpaikka. Serkku muistelee että tässä setä­miehen pyhässä paikassa oli suomalaisilla pikatykki, jolla kaupunkia kuritettiin, kun se otettiin pois venäläisiltä. Tämä kaikki on nähtävissä vanhoissa suomalaisissa sotaelokuvissa.

Naapurin mies ilmoittaa, että on hänkin aikoinaan vaikuttanut tällä vuorella. Tuossa edessä näette rauniot. Siinä oli kaupungin vesisäiliö. Vaan eipä ole enää. Hän oli yksi niistä pioneereistä, jotka panivat vesisäiliön murusiksi. Vuoren juurella on kaupungin vanha suomalaisten keuhkotautiparantola.  Elämä tuntuu siellä jatkuvan. Nuoria miehiä liikkuu pihalla. Kuka kädetön, ken jalaton. Joillakin on pää paketissa. Käännymme Viktorin puoleen,­ nuo eivät voi olla venäläisiä keuhkotautisia. Ovat Neuvostoliiton sankareita, ovat kolhiintuneet Afganistanissa.

Kiertelemme kaupungissa. Satamasta lähtevät laivat Valamoon. Käymme ihailemassa rautakaupan tuotteita. Tutustumme puuveistosnäyttelyyn. Käymme ravintolassa syömässä hernerokkaa, jossa on mukana ainakin porkkanaa. Kaalin makua ei kukaan ainakaan tunnista. Sortavalan pappilan pellolle on noussut uusien asukkaiden asumalähiö. Sinne illalla bussimme saapui. Vastaanottajia meille oli runsaasti.

Ennakkoon tehdyn suunnitelmatalouden järjestyksen mukaan meidät jaettiin vastaanottajain huomaan. Vaimo, poika ja minut annetaan suomea puhuvan rouvan mukaan. Olemme tulleet kerrostaloasuntoon, kolme huonetta ja keittiö. Talon isäntä on laitettu datsalle vahtimaan perunamaata. Siellä on ollut koko kesän talon vanhaemäntä. Hän on aikoinaan tullut Amerikasta miehineen rakentamaan Neuvosto-Karjalaa. Muutaman vuoden jälkeen oli aviomies viety mustalla autolla pois. Perhe on kovia kokenut täällä neuvostojen maassa. Eikä talon emäntä säästä sanoja kertoessaan tarinaansa.

Talon parikymppinen poika on vaivautunut asiasta. Ilmaisee, että äiti puhuu pahaa vieraille Neuvostoliitosta. Sen verran on pojalla suomenkielen ymmärrystä, että pystyy äitinsä puhetta vakoilemaan. Pojalla on vielä vahva usko valtioonsa. Hän ja talon nuori miniän ovat lähdössä Leningradiin iltajunalla. Talon toinen poika on siellä suorittamassa kolmevuotista asepalvelustaan. Annan isännälle tarkoitetun vodkapul­lon heille mukaan. Arvelen, että puna-armeijan sotilaalle voisi aamuryyppy olla paikallaan.  

Aamuvarhain koko suku kokoontuu autolle. Ketään ei ole yön aikana menetetty. Matka Lahdenpohjan kautta Lumivaaraan voi alkaa. Ylitämme Karjalan sillan. Kerron, että tässä on sukumme työn tulosta. Siltainsinöörin äiti oli sukumme jäsen. Viktorille kerron, että nyt kun yön olemme tutustuneet sosialismin saavutuksiin. Me itse olemme aloitta­neet tämän kehityksen. Sukumme kaukainen jäsen Juho oli ollut kansan­edustaja ja edustanut tätä aatetta, tosin sen lievemmässä muodossa, hän oli sosiaalidemokraatti. Kai te olette saavutuksiinne tyytyväisiä?             

Matka Sortavalasta Lahdenpohjaan on noin 40 kilometriä. Tie on kehnossa kunnossa. Kun laskemme aikoja sekä tien kuntoa yhteen, loppu­tulos on, että voimme olla perillä enintään neljä-viisi  tuntia.

Joudumme ajamaan läpi Lahdenpohjan pysähtymättä. Ennen Jaakkiman asemaa kääntyy tie Lumivaaraan. Tiehaarassa on kauppa, jonka pihassa pidämme tauon. Toiset painelevat ostoksille. Minä odottelen, että kirjeenvaihto kaveri ilmestyisi Ladoineen pihaan. Jaakkiman Kristillisen Kansanopiston johtajan vaimolle olen aikoinaan esittänyt toiveeni saada kirjeenvaihtotoveri Neuvosto-Karjalasta. Sain aikanaan Lahdenpohjassa asuvan opettajan osoitteen.

Olemme olleet muutaman vuoden kirjeenvaihdossa.­ Hän on käynyt perheineen kerran Suomessa. Pian tuttu punainen Lada ilmestyy pihaan. Olin mukana, kun he ostivat auton Suomesta.   Tien varressa on kyltti Lumibaara, tästä päättelemme että pian on kotikylä edessä. ”­Tuolla siintää Laatokka”, kuuluu autosta. Valkea kirkontorni tulee näkyviin auton etuikkunasta.

– Miksi sen risti on vinossa, kysellään. Ylitämme Laatokkaan laskevan Iijoen sillan.­ Heti vasemmalla on kauppa. Meidän aikana siinä oli Jaak­kiman Osuuskaupan sivumyymälä.­ Automme pysähtyy kaupan pihaan.­ Totisina laskeutuvat entiset kyläläiset pihalle. Minkä niminen nyt lienee tämä kolhoosin myymälä? Sitä ei kukaan kysele. Pian kantautuu pihaan viesti: 

– Kaupassa myydään vodkaa. Tälläinen mahdollisuus on tuskin käynyt aikanaan edes kaupanhoitajan mielessä.

– Sitä on saatava pullo tai pari mukaan, tuumivat setämiehet. Kovin vähän tuntuu olevan myyntiartikkeleita kaupassa. Paikalla on käynyt leipäauto, joka on tuonut laatikoittain limppua ja valkoista leipää. Mummoja kuhisee näitä ostamassa. Viereisessä talossa sijaitsi aikoinaan alakansakoulu. Nyt kyltti ilmoittaa, että siellä on klubi ja kino. Omassa käytävässä näyttää sijaitsevan postitoimisto. Vien sinne joukon postikortteja. Kun hoitajatyttö puhuu karjalaa, kyselen onko meille tullut postia. Meillä oli niin kiire lähtö, että osoite saattoi jäädä muuttamatta. Kylän lapset piirittävät kotiseutumatkalaisia.

 – Anna markka, anna markka, kuuluu joka suusta. “Eikö nuo pirulaiset tiedä, että heille annettiin jo koko Karjala”, tuhisee ruotsin täti kyllästyneenä. Hän lähti talvisodan päätyttyä ajamaan kylän karjaa  uuden rajan taakse. Ihalassa todettiin hänet liian nuoreksi ja hän sai palata kotiin pakkaamaan tavaroita. Ennen jatkosodan alkamista hän oli jo muuttanut Torniojoen toiselle rannalle. Eikä käynyt jatkosodan aikana kotona Kumolassa.

Osa joukosta poistuu jo tässä vaiheessa kotiensa raunioita etsiskelemään. Sovittiin että tavataan iltapäivällä kansakoululla. Pääjoukko ajelee kirkonmäelle. Kun maantieltä poiketaan kirkkotielle, havaitaan, että siinä on vain traktori liikkunut. Vaikka tädinmies ohjailee heinikossa liikennettä, kolahtaa auto johonkin kiveen. Todetaan, että autolla ei kirkolle pääse.

Opettaja on noutanut kylältä naisen, jolla on kirkon avaimet. Päästään sisälle pyhättöön, jossa on laudat ikkunoissa. Alttaritaulu on säilynyt paikallaan. Muuten kirkko on viljavarasto, jossa vilja on kasattu kekoihin. Joku on kiivennyt kirkontorniin. Siellä ovat kellot tallella. Pian niitä jo soitetaan. Syvällä on ihmisen mielessä kotikirkonkellojen ääni. Niiden sointi tunnistetaan vuosikymmenten takaa.

Laulamme virren kirkossa, jossa pääskyset kurvailevat  holveissa. Kirkonristin kohtalokin selvisi. Joku toveri oli tullut siihen tulokseen, että ristin täytyy olla kultaa. Se pitää saada parempaan talteen. Vei sinne vaijerit ja veti sitä kolhoosin traktorilla alas. Sai sen kuitenkin vain vinoon. Usko kultaan oli hiipunut.

Kirkon vieressä oleva sankarihauta on metsittynyt. Tuntematon sitä ei hautapaikaksi tunnistaisi. Kun tarkemmin aluetta tutkitaan, huomataan, että jossain paikoin kasvaa kukkasia. Naiset tunnistavat ainakin liljoja. Ne on sinne aikoinaan pojan muistoksi tuonut äiti tai morsi­an. Lottana ollut täti muisteli tuoneensa sellaisen veljensä haudalle.  

Pääjoukko jatkaa autolla Pappilaan. Autoon on tullut jotain vikaa ja  kuljettaja ja matkanjohtaja jäävät sitä tutkailemaan. Muu väki hajoaa ympäri kylää. Pappilan lähellä on isänisän talo Pajamäki. Katselen että kovin on talo ja seutu muuttunut. Kaikki ulkorakennukset ovat poissa. Pysähdyn portin kohdalle. Sanon sedille ja tädeille, että menkääs kotiinne.

Taivastelevat toisilleen: “Tuollainenko se olikin?” Kun saavat talon tunnistettua entisiin muistikuviin sopiviksi, niin sittenhän meillä on vieraita kun piipusta savu nousee. Viktor lähtee heille tulkiksi. Osa lähtee kävellen ja osa Ladalla äidinisän kotipaikkaan Rapolaan.­ Sata­päinen karja on tiellä vaeltanut aamulla ennen meitä. Tie on lehmänpaskan liukastama. Talosta ei löydy edes kivijalkaa. Talo sijaisi pellolla ja pihasta on tehty peltoa.

Laatokka on pihasta katsoen siirtynyt selvästi kauemmaksi, ehkä täälläkin maa nousee niin kuin meidän nykyisillä asuinsijoilla. Kun olemme aikamme taivastelleet entisellä pihamaalla, ­päätämme lähteä viereiselle Linnavuorelle. Sieltä saamme laajemman näköalan kotiseutuun. Täältä näkyy kauas Laatokalle. Vaikka kuinka tähyilemme, Valamoa ei kuitenkaan näy. Muistitiedon mukaan sen pitäisi näkyä. Vaikka aurinko paistaa, ja käki kukkuu, niin ehkä Laatokalla on kuitenkin usvaa ja se estää näkemisen. Näemme kuitenkin, kun satapäinen karjalauma laiduntaa talon ja naapureiden pelloilla. Kun karja laiduntaa, mäen rinteet ja ahot pukkaa luonnonkukkaa joka paikasta.­ Vuoren rinteellä tapaamme lehmän raadon. Miksi se on täällä, pähkäilemme? Onko korvenkulkija sen tuonut tänne?

 Kun palaamme takaisin Pajamäkeen on, siellä kesälomatunnelma. Ulkona olevaan pöytään on nostettu pitkäkaulainen vodkapullo. Pöydässä puhutaan neljää kieltä: suomi, ruotsi, venäjä ja englanti on käytössä. Talon uusi emäntä keittää teetä. Koti on nyt lenigradilaisen perheen kesämökki. Talon emäntä on setien ja tätien ikäinen. Hän on ollut sodassa partisaani-sanitääri. Haavoittunut perälautaan, jota esittelee mekon läpi. Täti seuraa haukan katseella, että ei muunlaista esittelyä tapahdu. Talon viisitoistavuotias poika puhuu ymmärrettävää englantia.

Kun talo oli tullut heidän käyttöön, olivat jo kaikki ulkorakennukset hävinneet. Talostakin oli lautaosa lahonnut, joten he muotoilivat taloa uuteen uskoon. Käyn katsomassa syntymäsaunan raunioita. Kun otan käteeni tiilenpalan ja haistan sitä, voin tuntea selvästi saunan hajun. Sitä haistellaan joukolla, useimmat väittävät tuntevan saunan hajut.

Voiko sellainen olla mahdollista, äimistellään joukolla. Talon puutarhasta ovat omenapuut poissa. Vain kellarin takana olevassa rungossa on elämää. Tarkempi tutkimus osoittaa, että sekin oli lumen runtelema tuomen runko. Marjapensaat ovat samoissa paikoissa kuin ennen vanhaan. Seudun noin neljästäkymmenestä talosta on jäljellä vain neljä. 

Kaksi on paimenten asuntona, yksi on datsana. Vain pappilan päärakennus on alkuperäisessä kunnossa. Vanha valkopäinen politrukki pyörii sen pihalla.

Pian on muutaman tunnin kotiseutumatka päättymässä. Toivottelemme tulkin välityksellä toisillemme kaikkea maallista hyvää. Sillä aikaa on kuljettaja tutkinut autoaan, polttoaineputki on pahasti lytyssä. Eikä hänellä ole työkaluja sen korjaamiseksi. Vain vaivoin nousee bussi koulun mäelle. Koululla tulevat myös muut kyytiin, mutta yksi on joukosta poissa. Jospa hän olisi vielä kirkolla. Suuntaamme Ladan keulan sinne. Kirkonmäki on tyhjä. Naapurin tyttö on jättänyt tavaransa, rahansa ja passinsa Ladaan. Nyt se pyyhkäisse tie pölisten matkoihinsa.

Tyttö hermostuu, “Miult jäi kaikki autoon.” Opettaja sanoo, että hän käski poikansa käydä vielä katselemassa järveltä. Ladan takaisin tulo kestää ja kestää. Tyttö ei jaksa enää valokuvata kirkkoa, kun huoli tavaroista painaa mieltä. Meillä alkaa olla jo kiire.

Viimein ilmestyy Lada pölypilvestä näkyviin. Bussilla selvisi että serkku oli mennyt vielä kaupalle ostoksille. Kyselivät ostitko limppua vai vodkaa. Jaakkiman kirkon luona jää opettaja pois kyydistä. Kyselemme häneltä tämän komean tiilikirkon kohtalosta.  

– Miksi se on palanut? Se on poltettu; se oli aikanaan toiminut varastona. Tiesivät, että tarkastaja on tulossa Petroskoista tutkimaan tilejä. Siitä syystä se syttyi. Palon jälkeen arveltiin, että sieltä voisi vielä löytyä elintarvikkeita. Pari poikaa siellä kaivellessa putosi kuumaan tuhkaan ja kekäleisiin ja paistuivat hengiltä.

Ennen Sortavalaa olevassa mäessä joudumme kaikki pois autosta ja miehet saavat työntää sen mäen päälle. Sortavalassa Viktor järjestää työkaluja ja asentajan korjaamaan putkea. Nyt meillä alkaa olla hoppu rajalle ja koti-Suomeen. Matka tapahtuu tosi nelostietä pitkin.

Kysyn Över-Törneolaiselta serkkutytöltä:

– Miltä Karjala näytti?       

– Härre Gud! Oli vastaus.               

Kalevi Rapo

Kumola