Lumivaara

Rakas menetetty kotiseutumme

VIIKKO KARJALASSA

Menneenä kesänä oli vaimollani ja minulla tilaisuus tutustua koti-Karjalaan tavallista perusteellisemmin. Pääsimme katselemaan asioita vähän niin kuin sisältäpäin.

Matkan alkuosa oli eräänlaista sukumatkailua, matkassa oli setää, tätiä, serkku ja pikkuserkkuja aina neljänteen ja viidenteen suku­polveen. Tämä on kuitenkin oiva tapa tutustua hajallaan asuvaan sukuun ja sen historiaan. Enimmän ajan olimme Huuhanmäen koulun johtajaopettajan Meerin ja hänen perheensä vieraina. He olivat olleet perhetuttuja jo useamman vuoden ajan. Samalla pääsimme näke­mään myös toisen neuvostoperheen elämää. Näissä keskiluokkaisissa (insinööri-opettaja) perheissä ei ollut nähtävissä Karjalassa puhut­tua ruoka- tai muutakaan aineellista pulaa. Ruokaa tuntui olevan reilusti. Hankinta tosin tapahtui muualta kuin kaupoista. Possu saattaa olla itsellä tai sukulaisilla kasvamassa datsalla-huvilalla. Pakastin parvekkeella on aivan välttämätön. Lihat tiinussa datsalla saattavat saada nopeasti uuden omistajan. Peruna- ja juureskellari näkyi olevan varmistettu kaksin-kolmin lukoin. Elämäntyyli oli kuin meillä 50-luvulla. Mutta miten tulee toimeen ihminen 100 ruplalla kuussa?

Meillä oli Meerin järjestämä tapaaminen Lahdenpohjan nykyjohdon kanssa Lumivaaran sankarihaudan kunnostuksesta. Meeri vuodatti tietoisuuteemme, että esille tulee myös Lumivaaran kirkon kunnostus. Etelä-Suomen Lumivaara -seuran puheenjohtajan Matti Rapon kanssa koetimme laatia neuvottelutaktiikka, miten menetellä, jos kirkon kunnostus ja sankarihaudan kunnostus niputetaan yhteen. Kovin ylivoimaisen urakan eteen joutuisimme heti Matin ensikäynnillä. Neuvottelu tapahtui kuitenkin hyvässä yhteishengessä, periaatelupa sankarihaudan kunnostuksesta tuli, joskin he halusivat tulla Suomeen jatkamaan neuvottelujen yksityiskohtien pohdintaa. Matka katsottiin voitavan järjestää, kun mukaan tuli kaupallisia asioita. Siihen saamme yrityksiltä apua. Kirkon kunnostus tuli esiin omana pykälänään.

Olemme kirkkomäellä, nyt kiertelen kirkkoa tutkien sen aineellisia vikoja. Kirkko on hyvin rakennettu, se on kestänyt ilman huoltoa nämä 50 vuotta. Perusmuuri tuntui ehjältä. Vesi ja jää ovat kyllä rapauttaneet pahoin seiniä ja vesivahinkoja on tullut, kun ikkunat on lyöty sisään. Kattokin lienee välttävässä kunnossa. Kustannusar­vio kirkkoa tehtäessä oli noin 650 000 markkaa. Samanlaisesta sum­masta olisi nytkin kysymys, jos edes vähimmäiskunnostus tehtäisiin. Muistuu mieleen äidin kertomus siitä, kun olin mukana kirkon perus­tan muurauksessa parikuukautisena sylilapsena. Katselen sukuni jäseniä kirkon korjaajaehdokkaina: kovin ovat ikääntyneet. Nuoret ovat Suomessa syntyneitä, onko heillä minkälainen innostus kirkon kunnostamiseen, joka on vilja- ja hernevarastona? Kirkko on Laatokan Karjalan vähistä ehjistä kirkoista ehkä parhaiten säilynyt. Pitäisi löytää sellaisia voimia, jotka kunnostaisivat kirkon ihmiskunnalle. Kirkko on auki ja pääsen soittamaan sen kelloja. Mieleeni on syöpy­nyt kellojen ääni. Poikasena olin lehmiä noutamassa metsästä ja lauantai-illalla kuudelta alkoivat kellot soida. Eläydyn täysin tuohon aikaan kirkon kelloja soitellessani.

Pyrimme paikallistamaan sankarihautaa mukana olevien valokuvien ja niissä olevien erilaisten puiden perusteella. Paikka hahmottuukin hyvin; hauta-alue on saanut säilyä rauhassa melko hyvin. Samanlaista vandalismia kuin mitä näimme Sortavalassa ei täällä ole näkyvissä. Ihmettelemme joukolla kukkaa, keisarin liljaa, joka lienee jatkanut sukuaan samalla paikalla nämä 47 vuotta ja kukittanut sankarihaudat puolestamme meidän poissa ollessamme. Lottana toiminut tätini kertoo tuoneensa Laatokalla olleesta Mökerikön linnakkeesta samanlaisen kukan veljensä Jaakon haudalle. Joskin muitakin kukantuojia on varmasti ollut.

Zinckin rannassa on vene. Pojat Volo ja Jura laittavat sitä lähtökuntoon. Minulle ”ameriikansedälle” jää aikaa taivastella ympäristöä. Tulen sellaiseen tulokseen että olen ollut aikaisemminkin tällä rannalla. Lahdenpohjalaisserkkuni Kalervon kanssa olemme olleet näillä kalliolla kalassa. Jo silloin tulivat hänen kalastajankykynsä esiin ja erikoisesti kalajuttunsa. Taisin minäkin muutaman särjen saada. Olen jo aikaisemmin pannut merkille lahden veden, joka on tosi surkeassa kunnossa. Ei taitaisi tästä nyt särki ylös nousta. Lähtiäisiksi liimataan veneen tuulilasiin suuri suomenlipputarra. Nyt ei ole kyseessä tavallinen punakaartilaisvene vaan karjalaisen kalastajan jälkeläinen, joka on lähdössä Laatokalle. Suomessa rehellinen kalastaja tervehtii toisia, täällä ei vastaantuleva toveri kyllä kättä toiselle nosta, panen mieleeni. Ohittelemme Annalan sahaa. Uusi isäntä ei ole paljon seutua arvostanut, kaikki on hajonnut tai hajoamaisillaan käsiin. Ennen pitkää tulemme Sieklahden suulle, josta Laatokan ulappa avautuu mahtavana kuin meri. Siitä on parisataa kilometriä vastarannalle, muistelen. Kuhkaan saari siintää oikealla ja vasemmalla Puutsalon saari. Menemme suojaisaan lahdenpoukamaan. Maisema on kaunista. Aallokon täytyy välillä olla tosi kovaa, koska rantakalliot ovat hioutuneet aivan sileiksi. Ensimmäiset puut kasvavat silmiinpistävän kaukana rantaviivasta. Pojat aloittavat mato-onginnan. muutamia särkiä ja ahvenia nousee ylös. Minä yritän virvelöidä mutta suurin kala pysyy poissa. Nyt minulle alkaa selvitä, että maailmanloppu on paljon lähempänä kuin olen koskaan voinut kuvitella. Leväkukintaa on joka paikassa. Vesi täällä on aivan likaista. Jos koko Laatokka on tällaista, ei pietarilaisen juomavesi ole kovin makoista. Kalat eivät tuiki pinnassa eikä kalan poikasia näy rannoilla. Ei edes vesilintuja näy missään. Haluan vielä yrittää pohjaongella kalaa, mutta 50 metrin siima ei tavoita pohjaa. Jään ihmettelemään onko Laatokka näin syvä heti rannasta. Syväksi sitä on todella mainittu. Vähin kalansaalein ajelemme Lahdenpohjaan. Sieklahti on itse asiassa vuono, jonka rannoilla ei kesämökkejä löydy. Metsät ovat koskemattomia ja luonto jylhän kaunista.

Poikkeamme isoisän entiseen taloon, nykyisen asukkaan kesämökkiin. Kun ennestään pienestä rakennuksesta on lautaosa muuttanut muoto­aan, tuli ensi kerran kotona käydessäni mieleen Peppi Pitkätossun Huvikumpu. Nykyisen emännän meno vaikutti vähän vodkalla vauhdite­tulta. Rakennus on pietarilaisperheen datsa. Talon noin 16-vuotias poika on ollut Salmenlahdella kalassa ja saanut neljän kilon hauen, jonka savustus on loppusuoralla. Poika ehdottaa, että tulisin mukaan kalastamaan ensi yönä. Olen silloin muissa tehtävissä, kiitän kut­susta ja lupaan tulla kalaan ensi kesänä. Poika on opiskellut eng­lantia, ja kun kieli ei ole minullekaan aivan vieras, tulemme toi­meen hyvin uuden isännänalun kanssa. Pitkätossu on itse keitellyt saijuvettä, nautimme sitä. Vaimolle ei saiju maita, jupisee jotain astioiden puhtaudesta. Meillä on aina oltu suurpiirteisiä, yritän valistaa. Pitkätossu moittii kaivon vettä huonoksi. Väitän sen olleen hyvän, kun sitä ennen naapuritkin noutivat. Tosin talossa oli kohtalaisesti eläimiä. joten vesi kaivossa vaihtui juomalla. Kerroin. että kun tulimme takaisin Karjalaan -41, löytyi kaivosta pari kissanraatoa. Kun ne otettiin pois, oli vesi taas hyvää. Vain vaimolle kerroin. että ukko oli saattanut laittaa yhtä monta kissanraatoa tilalle silloin kun jälleen joutui lähtemään. Minä en ikinä enää juo teillä saijua, sanoi vaimo tähän

Lemettilä- sukuni vuosisatainen asuinsija täällä, sen jokaisen talon tai töllin raunio kertoo jonkin sukuni jäsenen asumisesta. Matti ja Jussi asuivat samaa mäensyrjää, toinen mäen päällä ja toinen puoles­sa välissä. Olen luvannut yhdelle yli 8O-vuotiaalle tädille käydä kuvaamassa nämä rauniot. Ihmisen asuntoja nämä ovat olleet; pihoilla rehottaa puutarhamansikat valkoisissa kukissaan. Ylempänä mäellä metsämansikat alkavat kypsyä. Taloista on ollut upea näköala koti­lahdelle: Kävelen alemman talon kivijalkaa pitkin, kun huomaan käär­meennahan. Alan tätä videoida, kun huomaan sen vieressä kyyn olevan kiepillä. Pyrin sitä lähemmäksi, kun havaitsen yhden käärmeen olevan jalkojeni välissä. Siirryn hiljaa toiselle kivelle, joka pyörähtää altani ja paiskaudun käärmeiden joukkoon. Kun kömmin ylös rauniois­ta. katselen, josko omasta nahkasta löytyy käärmeenpuremia. Onneksi niitä ei ole. mutta ei ole littaantuneita käärmeitä allanikaan. Käärmeennahka vain oli hajonnut palasiksi. Kädestäni on pala nahkaa poissa. Lisäksi on kamera hajalla. sillä ei videoida enää tällä matkalla. ehkä sitä ei edes pystytä korjaamaan

Tattarivaara on minun lapsuuteni kasvualusta. Täällä olen kiipeillyt sellaisia kohtia. että jälkeenpäin hirvittää. Rajojani olen ehkä hakenut. Vieläkin tunnen käsien ja jalkojen pohjissa kutinaa, että pysyykö sitä pystyrinteessä vaiko putoaako. Täällä olen variksen­pesässä korkeassa männyssä kananmunat poikasiksi haudottanut, marja­maitoni mustikat ja mansikat noutanut, jäniksen jäljet hiihdellyt, täällä olen haavani nuollut. Ehkä täältä on löytynyt ajatukseen laveutta. Tämä on nyt se paikka. joka on minuun ehkä eniten jälkiään jättänyt. Täältä näkee kauas. Joen takana on Kuismala, josta tulee mieleeni autossa kuulemani tarina: Pekko voitettuaan korttipelissä reilusti rahaa uskalsi mennä kosimaan kerhoneuvojaa. Onnea yrityk­sellä oli. aikanaan he vuokrasivat Kaurismäen tilan. Sen kasvihuo­neessa ruusut kukoistivat. Aikanaan Pekosta tuli Kaurismäki. Pojat ovat nyt kuuluja elokuvaohjaajia. tiesi kertoja. Kun hänellä oli myös semmoinen tieto, että mummoni on samaa sukua, harmittelen mielessäni sitä minkälaisen video miehen maailma minussa menettikään, kun kamera särkyi käärmekuvauksissa.

Kumolaan kuuluu kolme Laatokan lahtea. Kumolanlahti, johon Iijoki laskee. on likaisin. Päästöt sovhoosinavetoista ovat ainakin osasyyllisiä tähän. Tämä on isoäidin suvun asuinaluetta komeine Neitvuorineen. Keskimmäinen Salmenlahti, jonka jatkeena on Kylälam­pi. on niin puhdas. että olen ollut siinä uimassa. Laivalaiturin vieressä on lahdenpohjalaisten kerhosauna. joka on seudun ainoa valmis uudisrakennus. Tosin kalastaja- Sihvosen paikalle rakennetaan lomakylää. Kolmas on Lemettilänlahti, jonka rannoilla on tämä Rapo­jen luvattu maa (Lumivaaran historia, sivu 491). Isäntäväkeni on saanut Lahdenpohjan johdolta luvan katsella Lumivaarasta datsan paikkaa. Olen "myymässä" kotirantaa tähän tarkoitukseen. Se on niin kaislikoitunut, että ostajaa ei isoisä- Antin veneranta kiinnosta.

Haluaa selvemmille vesille. Lahden itäranta oli ennen Rapojen kansoittamaa, sieltä löydämme hyvät kalliot, joihin asetumme kalastamaan. Vedessä on elämää, kalanpoikaset uivat rannalla. Ahvenparvia pyörii kaislikossa. Paikka on huikaisevan kaunis. Niittämätön luonnonheinä on kukassa. Käsittämätön määrä eri kukkalajeja loistaa eri väreissä. Näillä kalliolla on ollut äitini ja hänen ikätoveriensa uimapaikat. Täältä saan ensimmäiset haukeni Laatokasta. Vaikka on keskipäivä, kalaa tulee hyvin. Muistilokerosta löydän paikan, jossa olen enoni kanssa ollut uistelemassa samalla lahdella. Piti soutaa aivan kaislikon reunaa pitkin. Löydämme pienen talon rauniot, jotka ovat niin hyvässä kunnossa, että kun uunin paikalla kasvavan koivun poistaisi, voisi aloittaa rakentamisen. Ihmettelen rakennuksen pohjaa, se on tehty hakatuista kivilohkareista. Jos uusi omistaja alkaa vuokrata tai myydä tontteja, niin täältä kotilahdelta hankin itselleni kalastuspaikan, kypsyttelen mielessäni. Isäntäväkeni jäi vielä valitsemaan tonttia, on heillä mistä valita.

Olen myös vanha lahdenpohjalainen. Nuoret vanhempani olivat kumpikin töissä vaneritehtaalla. Oli myös päivähoito-ongelmia: muistan monta matkaa kuusikossa Lääperinmäen ja tehtaanportin välillä, kun minua vaihdettiin äiti- hoitajalta isä-hoitajalle tai päinvastoin. Pelkään pahoin, että ensimmäiset leikkikaluni ovat olleet vanerinpaloja. Nyt etsitään tehtaan takana olevalta mäeltä entisiä asuntoja. Mäelle on tehty uusi tie, joka vähän harhauttaa etsijöitä. Pian löytyy Lääperin talo, jossa olemme asuneet kolmistaan vanhempieni kanssa. Kuvautan itseni talon noin 7-vuotiaan tytön kanssa samoilla kivillä, joissa olen itse leikkinyt mäen muiden lasten kanssa. Onko maailma nyt pieni vaiko suuri, olen nimittäin aamulla ottanut nykyisin tehtaan lääkärinä toimivan Lääperin jälkeläisen määräämät pillerit vatsavaivaan. Lääperin talo on ainakin pystyssä huonon hoidon jäljet päällään. Etsimme setä- Anselmin taloa, kun mäeltä alkaa kuulua selvää suomea. Pian huomaan, että siinä kymmenien vuosien takaiset naapurin pojat vaimoineen etsivät koti talojaan. Yhdessä löydämme sedän talon rauniot. Talo on poissa, tontilla joku kasvatti perunaa. Naapuritalon pojat arvelivat sen tuhoutuneen pommituksessa. Kaksi seuraavaa taloa oli paikallaan. Kävin toiseen tutustumassa. Sen pihaan oli jollain telaketjukulkuneuvolla tuotu kuorma hiiltä Sipe­riasta. Talon ympärillä oli kuuset vaarassa kaatua päälle. Metsät on täynnä kuivuneita puita, mutta uusi isäntä polttelee hiiliä. Tulee mieleen mustalaismiehen uni kunnan pitkistä haloista.

Kuin ihmeen kaupalla on kansanopisto säilynyt aivan hyvässä kunnos­sa. Eli jos muitakin rakennuksia olisi huollettu, ei kauppala olisi sellaisessa kunnossa kuin se nyt on. Ihmettelemme poltetun kirkon raunioita, on siinä mennyt suunnaton työ hukkaan. Joillakin tuntuu kuitenkin löytyvän uskoa sen kunnostukseen. No, uskohan siirtää vaikka vuoria! Tuhotun sankarihaudan päältä löytyy asunto, saatan vain ihmetellä ihmisen huumorintajua, että sellaiseen paikkaan mennään talo rakentamaan! Ei siinä paljon ole laskettu hygienialle, aamulla on saattanut tuoksahtaa muukin kuin vanha kaalisoppa. Kolmen sukuni miehen lepopaikka pitäisi löytyä täältä mäeltä, niin on kerrottu. Vapaustaistelijoita olivat, sanoisin. Kuin jatkeeksi Lahdenpohjan historialle tapasimme virkanaisen, josta Meeri ky­syi: "Et tainnut tuntea naapurin tyttöä?" En tuntenut en, myönsin. Tytön isä oli aikoinaan jäänyt Lahdenpohjaan, kun me lähdimme evak­koon. Pappa oli ahkerasti muuraillut tulisijoja uusille isännille. Nyt jo poistunut ajasta. Siinä olisi ollut jututettavaa Jaakkiman Sanomille.

Matkaamme juhlistetaan käynnillä Valamossa. Väkeä on "Toimeen­panevasta Komiteasta", Konstantin ja Marina, sovhoosinjohtajat Ivan ja Nikolai, emäntämme Meeri sekä Anneli ja minä. Aamukymmenissä olemme menossa jo Sieklahden suulla. Matkalla olen ystävystynyt, niin voidaan sanoa, kippariimme. Merikortista selviää, että Laatokka on tosi syvä. Eilen käymälläni kalapaikalla on syvyyttä tasan 100 metriä. Syvyys alueella on 100-150 metriä ja lähistöllä on jopa 170 metrin syvänne. Syvyyttä löytyy aina yli 250 metriin, joskaan sitä kohtaa ei tällä merikortilla ole. Mutta lähellä olisi saattanut olla hyvä kalapaikka, munkki- Ambrosin matala, syvyyttä 3-5 metriä. Syk­syllä sieltä saa hyvin siikaa, tietää kippari. Kerron useiden sukuni miesten olleen Laatokan matruuseja. Myös isäni oli sellainen ollut. Palvellut ainakin Kelpänlinnakkeella-ja Mökerikössä. Yrjö-niminen laivakin käy mielessä. Muistan isoisän myös kertoneen olleensa setäni kanssa tukinajossa Valamossa, että on sitä meiltä poikettu saareen ennenkin. Joskin minulle matka on ensimmäinen. Saareen olen toki lapsena vaaroilta nähnyt. Vesi ulapalla ei 9le niin toivottoman näköistä kuin vuonoissa. Leväkukintaa ei ole havaittavissa. Laatokan meri on mahtava elämys. Kannella katselen kuinka Valamon saari kasvaa edessä. Nikolain skidan kultainen kupoli alkaa hehkua. Olen mummoni kautta vanhaa kreikkalaiskatolista karjalaista kansaa, tunnen kuin olisin tullut pyhälie maalle. Kaunis saari herättää monenlaisia tunteita. On kaunista luontoa ja satumaisia rakennuksia. Ne on kuitenkin pilattu välinpitämättömyydellä. Katselen pääkirkon rakennustelineitä. Mielestäni niillä ei työmies ole aikaansa viettä­nyt eikä pomot hilluneet. Ne ovat saamattomuuden kulissit. Sisältä kirkko on ollut kaunis maalauksineen. Niitä nyt katselevat Meeri ja Anneli myyntikojun pöytäliinat päässään. Paljaspäisiä naisia ei kirkkoon huolittu. Nyt on joukko ihmisiä, jumalanpalvelijoita, kuten he itseään kutsuvat, entisöimässä maalauksia. Tämä työ on hidasta. Jos luostarin rakentaminen kesti "tuhat vuotta", kestää saneeraus saman verran. Opas tosin puhui 5-10 vuodesta. Luulen, että olen valitettavasti itse enemmän oikeassa. Lähtiäisiksi sytytän 12 kynt­tilää siunaamaan laivaväkemme matkaa. Meeriltä saan kreikkalaiskato­lisen ristin kaulaani. Hospoti - se keventäköön kulkuani.

Tällä ikimuistoisella Valamon matkalla täytän vuosia. Edellisellä kerralla Karjalassa täytin 10 vuotta, nyt jo vähän enemmän. Tämän kunniaksi paukahtaa samppanjapullon korkki kajuutassa. Taisi siinä aueta muitakin korkkeja. Ivan kertoilee sovhoosinpitovaikeuksista, hänellä on 4500 lehmää ja nautaa komennossaan. Ruokaa löytyy ensi­talveksi niistä vain 3000:lle. Väkeä vähennetään jatkuvasti. A vot, minä, joka olen työkseni rationalisoinut ja kauppatieteitä lukenut, olen vieläpä pienviljelijän poika, lupaan poistaa Ivanin huolet. Tulet, Ivan, puukuorman kanssa rajalle, saat heinäkuorman tilalle. Ivan lupaa tulla Suomeen sopimaan kuorman kokoja. Lupaa palkata minut sovhoosiin apulaisekseen ja spesialistikseen, saisin saman palkankin. Ruplissa se olisi paljonkin, suomen markoissa noin 70,­kuukaudessa. Laiva tulee rantaan ja samppanja loppuu. Vaimo ei anna minulle lupaa pestautua spesialsitiksi Karjalaan. On kuulema entiset pestit kesken.

Minkälaisia mietteitä sitten tuli, kun oli viikon asunut "kurjassa Karjalassamme"? Jos kuvaisi vanhalla sanonnalla "sillä työllä ei ole siunausta ollut", ei ainakaan ole väärässä. Kaikki oli käsittämättö­mällä tavalla lahonnut ja hajonnut nykykarjalaisen käsissä. Kaikki uusi toimi melkein, välillä tuli taloon vettä ja sähköä, välillä ei. Sama laulu kaupankäynnissä: välillä oli tavaraa, useimmiten ei. Ihmiset olivat ystävällisiä ja avoimia. Nyrpeyttä tai vihamielisyyt­tä emme saaneet missään vaiheessa kokea. Luontoihmisenä voisin rinnastaa, että sellainen tunne on kuin olisi viikon ollut harakan pesässä. 

Nastola 15.10.1991

Kalevi Rapo

Paluu tarina-valikkoon

Paluu historia-valikkoon

Paluu päävalikkoon