Rakas menetetty kotiseutumme

Elisenvaara 20.6.1944

Ympärilläni olevien pakoon juoksevien kauhun sekaiset äänet  ovat hukkuneet joka puolella räjähtelevien pommien pauheeseen. Matalalla lentävien pommikoneiden jyrinä on korvia huumaava. Maa vapisee allani.

Kaiken tämän joutuivat  kokemaan  mm. hetkeä aikaisemmin Elisenvaaraan saapuneiden Räisälästä evakkoon lähteneiden evakkojunan matkustajat. Heidän kohdallaan epäonninen tapahtumien kulku alkoi jo edellisenä päivänä. Sain esimieheltäni määräyksen mennä 19.6. aamupäivällä Myllypeltoon lähtevän junan junamieheksi. Ilmoittauduin minulle ennestään tuntemattomalle konduktöörille. Tein junan lähtöön kuuluneet tavanomaiset valmistelut. Katsoin, että juna oli kaikinpuolin lähtövalmis ja lähtöajan lähestyessä menin junan viimeisenä vaununa olleeseen konduktöörivaunuun, Junan, joka hetken kuluttua nytkähti liikkeelle koostui 5-6 kaksiakselisesta matkustajavaunusta, 1-2 umpitavaravaunusta, joihin lastattiin evakkoon lähtevien välttämättömät matkatavarat sekä konduktöörivaunusta.

Istuin aikani tuossa edellä mainitussa konduktöörivaunussa. Kun konduktööriä ei alkanut kuulua, menin ulos  vaunun rappusille ottamaan selvää, miksi hän ei tule vaunun sisäpuolelle? Hän kertoi, että hän oli tullut aivan äsken Jyväskylästä Elisenvaaraan komennukselle ja mainitsi, että eikös niitä vihollisen lentokoneiden kulkua tule seurata matkan aikana. Siihen aikaan tuo huomautus oli erittäin asiallinen. Toinen asia oli sitten, mitä junan turvaamiseksi vihollisen lentokoneilta sitten voitiin tehdä?

Matkamme jatkui Hiitolan kautta Käkisalmeen, jota vihollisen lentokoneet olivat muutama hetki sitten pommittaneet. Junamme pääsi kuitenkin jatkamaan matkaa häiriöttä Myllypeltoon. Junamme sijoitettiin Myllypellon aseman pääraiteelle. Läpikulkuliikenne kulki toista raidetta. Veturi ajettiin junan toiseen päähän valmiiksi, jotta paluumatka voitiin kuormauksen jälkeen viivytyksittä aloittaa.

Junan kuormaus alkoikin välittömästi. Sain kuulla, että lähtijät olivat etupäässä Räisälän vanhainkotien asukkaita sekä naisia ja lapsia, jotka piti saada pois lähestyvien vihollisen hyökkäyksen alta. Rintamalinjaahan olivat tuohon aikaan noin 30 kilometrin päässä Vuoksessa. Todennäköisesti omien joukkojen vaihto etulinjaan oli käynnissä, sillä läheisellä tiellä valui etulinjasta omia joukkoja jalkapatikassa Käkisalmea kohti.

Evakointia johtaneet henkilöt sijoittivat evakkoon lähtevät henkilöt junamme vaunuihin ennakkosuunnitelmien mukaisesti. Minun tehtävänä oli ottaa junassamme oleviin tavaravaunuihin ne matkatavarat, joita matkustajat eivät tarvinneet välttämättä matkansa aikana. Niin myöskin nostin tavaravaunuun mummoaan saattamassa olleen Saimin melko uuden polkupyörän. Hän kyllä mainitsi, ettei hän lähde mukaan, vaan lähettää polkupyöränsä mummonsa mukana. Saimi jäi junamme lähtöä odottamaan ja mummoaan hyvästelemään. esitin hänelle, että tässä olisi hänellekin hyvä kyyti tarjolla  Saimi piti oman päätöksensä, että hän lähtee muun perheen mukana vasta huomenna.

Pian olikin sitten kaikki valmista tai melkein kaikki ja juna lähti liikkeelle. Kohta se kuitenkin pysähtyi äkisti. Mentyämme vaunumme rappusille katsomaan äkillisen pysähdyksen syytä, näimme veturimme pudonneen kiskoilta. Huusimme samalla asemalla vielä oleville saattajille, etteivät lähtisi pois, jos vaikka tarvittaisiin lääkintähenkilöstön apua. Tarkempi tutkimus kuitenkin osoitti, ettei heitä tarvittu. Veturi ja yhden tavaravaunun kiskoilta suistumiseen takia tarvittiin kyllä pikaisesti korjausjuna. Veturin suistuminen Myllypelon Käkisalmen puoleisessa vaihteessa katkaisi samalla tuiki tärkeän junaliikenteen. Veturin suis­tuminen kiskoilta johtui, että lähtevä vaihde oli unohdettu kääntää meidän junaamme varten. Vaihde oli näin ollen umpivaihteessa ja lukossa. veturimme oli menosuuntaan takaperin ja tenderi haloista melkein tyhjä. Vesikin oli vähissä ja niin ollen se nousi kevyenä umpivaihteessa ylös ja suistui kiskoilta.

Tuohon aikaan elettiin suomen itsenäisyyden kannalta kriittisiä hetkiä. vihollinen oli saavuttamassa Viipurin. täällä Itä-Kannaksella se oli vielä Vuoksen takana. Joukkojamme kuljetettiin rautateitse Itä-Karjalasta myöskin tänne tämän radan vaikutusalueelle, ja siviiliväestö piti saada pois sodan jaloista. Jokainen tiesi, ettei rata nyt voinut olla kauan kiinni.Kohta sitten tulikin Käkisalmesta sotilaiden miehittämä korjausjuna. Suunnitelma oli lapioida veturin vierestä niin paljon maata pois, jotta veturi voidaan kääntää radan sivuun pyörät ylöspäin. Niin vankkaa nosturia ei ollut lähitienoilla, jolla oli voitu nostaa veturi jälleen kiskoille.

Työ onnistuikin. Veturi sivuun ja uudet kiskot vääntyneiden tilalle. Uusi veturi ja junamiehistö tuli tilalle ja niin pääsimme aamulla lähtemään paluumatkalle. Nyt oltiinkin tultu seuraavan päivän puolelle ja niinpä Saimikin lähti matkaan. Koska veturin mukana oli tullut toinen miehistö olin minä vapaa paluumatkalla junamiehen tehtävistä. Istuimme Saimin kanssa erään matkustajavaunun rappusilla pahemmin murehtimatta evakkoon lähtöä. No, olihan se jo toinen kerta muutaman vuoden sisällä. Matkalla Elisenvaaraan minun esimieheni, menojunan konduktööri kysyi minulta, onko minulla Jt:tä eli Junaturvallisuussääntöä. Tiesin kyllä, että se on ohjesääntö, jossa annetaan ohjeet junaliikenteen hoidosta. Minulla ei sellaista kuitenkaan ollut. Häntä askarrutti Myllypelossa tapahtunut veturin suistuminen ja siihen liittyvät syyllisyyskysymykset. Hän ilmoitti minulle, etten lähtisi Elisenvaaraan saavuttuamme heti asemalta pois, sillä veturin putoamiseen liittyvästä asiasta saattaa olla heti kuulustelut.

Elisenvaaraan tultuamme menimmekin heti asemaraken­nuksessa olevaan komennusesimiesten etuhuoneeseen, jota käytettiin myöskin matkatavaran palveluksiin liittyvänä tilana. Istuimme siinä hetken. Pian junanlähettäjä tuli viereisestä huoneesta ja huusi kuuluvalla äänellä, että hälytys. Viholliskoneita tulossa Simpeleen suunnalta. Juoksin muiden mukana ulos. Lauma viholliskoneita tuli Simpeleen suunnalta melko alhaalla. Se ei tietänyt hyvää. Ensimmäinen ajatus oli mennä aseman edessä olleiden matkatavaran siirtokuormaukseen käytettyjen tavaravaunujen alle suojaan. Niissä vähäisissä suojautumisohjeissa, joita oli annettu koulutuksen yhteydessä yllätyshyökkäyksien varalta, oli sanottu, että paremman suojan puutteessa voi suojautua kiskojen väliin vaunun pyörien kohdalle. Tuon ajatuksen hylkäsin heti ja lähdin juoksemaan asemalta pois, silloin käytössä olleen asemarakennuksen ja palaneen asemarakennuksen välistä tietä uudelle virastotalolle päin. Ehdin tuskin juosta 10-20 metriä kun paiskauduin maahan ympärilläni räjähtelevien pommien vaikutuksesta. Maa vapisi. Pommien räjähdysten aiheuttama ilmanpaine pyrki kohottamaan ylös maasta. Pommikoneiden moottorien pauhe oli karmea. Yksittäiset pakoon rynnänneiden ihmisten huudot häipyivät kaikkeen tähän meluun, jonka aiheuttivat pommikoneiden jyrinä ja niitä saattamassa olleiden hävittäjien syöksyt konekivääritulituksineen.

Tunsin kyljessäni, sääressäni ja käsivarressani pientä poltetta, mutta mitään varsinaista kipua en tuntenut. Nyt oli äitini opettama rukoilu tarpeen, mikä niin monesti aikaisemmin oli unohtunut. Rakas Jumala, jos nyt on minun aikani lähteä niin ota minut luoksesi. Olin huolestunut myöskin Saimin kohtalosta, olinhan houkutellut hänet lähtemään junamme mukana evakkoon.

Hyökkäyksen ensimmäisen aallon mentyä ohi nousivat ne ylös ja lähtivät jatkamaan matkaa asemalta pois päin, jotka siihen kykenivät. Seuraava aalto pommikoneita jyrisi jo asemaa ja ratapihaa kohti näköetäisyydellä. Lähelläni eräs nuori äiti kantoi lastaan sylissään, jonka kantapään oli äidin arvelun mukaan konekiväärin luoti lävistänyt. Jatkoimme matkaa läheiselle pellolle, jonka matalat ojat antoivat jonkinlaista suojaa. Heittäydyin muiden mukana ojaan jo hyvissä ajoin. Oli karmeaa nähdä kun pommit irtosivat koneista ja niiden kulkua voi hetken seurata. Tuntui ikuisuudelta se aika, jolloin ensimmäiset räjähtelivät kohteissaan. Oliko niillä tarkoitus pommittaa pellolle pakenevaa siviiliväestöä? Vihdoin pommien pauke valtasi ratapihan, joka oli täynnä evakkoon menevien ja rintamalle menevien sotilaiden junia. Ihmettelin, miksi oma ilmatorjunta ei ammu. Kohteethan olivat hyvin alhaalla. Olihan ilmatorjunnassa entisiä työtovereitamme, jotka olivat käydessään asemalla ja vakuuttaneet, ettei meidän työsken­telyämme kovin helposti häiritä. Myöhemmin selvisi, että Elisenvaaran suojana ollut ilmatorjunta oli siirretty muualle.

Vielä seurasi kolmas pommikoneiden aalto. Kaikkiaan koneita oli 55. Nyt olimme tähän suuntaan kulkeneet jo asemalta pari sataa metriä ja jälleen turvanamme oli pellon ojat. Pommeja ei pellolle tullut, mutta konekiväärien tulitus peloitti.

Pommituksen tuhot olivat valtavat. Elisenvaaran ratapihalla oli tuolloin 14 läpiajettavaa raidetta, joista tässä pommituksessa meni poikki 13. Myöskin rautatien kaluston kärsimät vauriot olivat suuret. Myllypellosta tuomamme juna paloi melkein kokonaan. Pommituksessa kuolleiden uhrien lukumäärä oli pitkälle toiselle sadalle. Olihan Myllypellosta tuomassamme junassa monia sellaisia henkilöitä, jotka eivät omin avuin voineet päästä pois vaunuista.  Junien täyttämällä ratapihalla on terveenkin ihmisen vaikea päästä nopeasti turvaan. Lisäksi kun ottaa huomioon, että ilmahälyytystä ei ollut annettu, eikä Elisenvaaran asemalla silloin ollut minkäänlaisia pommi- tai sirpalesuojia. Erilaisia vammoja sai lähes kaksisataa ihmistä. Suuret ihmisvauriot selittyvät sillä, että asemalla sattui olemaan tuohon aikaan noin 1.000 ihmistä, joko menossa evakkoon tai sotilaita menossa rintamalle.

Uhrien joukossa oli monia rautatieläisiä. Yksi heistä samasta kylästä 18 vuotias Ilmi Kopsa, joka oli minuakin kehottanut edellisen vuoden keväällä tulemaan Elisenvaaraan rautatien palvelukseen. Hänestä pommituksen jälkeen löytyi vain huivin kappale.

Myöskin aseman edessä olleet rautatievaunut, joiden alle ensin olin aikonut mennä, olivat kääntyneet pommituksessa raiteiltaan poikittain. Eräässä vaunussa kuormana olleet sanomalehdet olivat lennelleet vieressä olleen asemarakennuksen katolle. Mihinkään kuulusteluun ei minua kutsuttu Myllypellon tapahtuman johdosta. kun palasin jälleen työhön kahden-kolmen viikon tapaturmalomani jälkeen ja tuskinpa sitä olikaan pidetty.

Matti Rapo, Ihala 

Paluu tarina-valikkoon

Paluu historia-valikkoon

Paluu päävalikkoon